"Minä ymmärrän. Mutta sitä sinä et olisi voinut, Rose." Rose huomasi tuskan pistosta tuntien, että Torkild puhui siitä kuin sellaisesta mahdollisuudesta, jota ei koskaan tultaisi koettamaan. "Voi kyllä tahtoa hoitaa sitä, mikä on hallussa, käyttää sitä ainesta, mikä on saatavilla. Mutta ethän voi luoda itsessäsi mitään tyhjästä. Ainoa, mistä minä välitän maailmassa, on se, että sinä rakastaisit minua — ja sitä minä en ole voinut saada aikaan."
"Rakastatko sinä minua vielä?" kysyi Rose hiljaa.
Torkild hymyili sairaasti:
"Voitko kysyä sellaista!"
"Mutta jos minä siis valitsen sen että jään luoksesi", sanoi Rose hitaasti, "— niin sinä et tule onnelliseksi siitä? Sinä kiusaat itseäsi ja minua epäilyksillä ja kysymyksillä — lausutuilla ja lausumattomilla. Sinulla ei ole mitään luottamusta meidän tulevaisuuteemme?"
"Minulla ei ole luottamusta itseeni. — Kuten sanoin, Rose, sinä saat päättää. Minä en uskalla ottaa vastuulleni että jatkamme tällä tavalla. — Toisinaan minusta tuntuu, että minä taidan olla vähän hullu", sanoi hän hiljaa. "Voisi luulla, että me olemme vähän hulluja koko minun sukuni —."
He istuivat vaiti jonkun hetken. Sitten Torkild virkkoi jälleen:
"Kaikki nuo pienet seikat, joiden ajattelin sitovan sinut kotiimme — joista ajattelin sinun pitävän — puutarha ja taloudenhoito ja sellainen. Minähän tiesin sinut sellaiseksi, että kaikki tuollainen tulisi sinulle rakkaaksi ja tuottaisi sinulle huvia. Mutta kun näin sinun niin kokonaan uppoutuvan siihen, kiusasi se minua — ainakin toisin ajoin. Minusta tuntui kuin sinä olisit tahtonut täyttää sillä jonkun pohjattoman tyhjyyden. Minä näin kyllä, kuinka kauniiksi koti kasvoi ympärilläsi. Mutta minä en tuntenut meidän kahden kasvavan yhdeksi. Ja silloin —."
"Oliko sinulla sellainen tunne silloinkin, kun minä odotin pikkupojua?" kuiskasi Rose.
"Ei", sanoi Torkild hiljaa.