Kauan istuivat molemmat hiljaa. Sitten Rose virkkoi äkkiä:

"Minä matkustan luotasi joksikin ajaksi, Torkild. Matkustan Britenin luo — hän on kutsunut minua niin usein. Ja jos sinä lähetät minulle sanan, niin palaan takaisin luoksesi. Muista se. Ja muista, että minä pidän sinusta, oman luontoni tapaan. Ja että minä olen täysikasvuisempi nyt kuin naimisiin mennessämme. Minä tiedän ehkä nyt hiukan siitä, mikä on vaarallista sekä minun että sinun luonteessasi. Ja jos pyydät minua tulemaan takaisin, niin tulen vilpittömästi haluten tehdä parhaani — viimeisestä mahdollisuudesta, kuten sinä sanot."

Rose nousi seisomaan, Torkild samoin, ja Torkild tarttui hänen käsiinsä ja suuteli niitä. Rose tarttui Torkildin päähän, veti sen alas puoleensa ja suuteli hänen kasvojaan, mutta ne olivat kuin surusta ja väsymyksestä lakastuneet, ja ne pysyivät elottomina hänen suudellessaan.

Sitten Rose poistui.

Torkild harhaili alakerran huoneissa. Oli kuin hänen aivonsa olisivat olleet tyhjät ja sydän halvautunut.

Kerran hän tajusi, että hän seisoi ruokasalin ikkunan luona ja katsoi ulos. Aurinko oli juuri laskemassa pihamaan takaisen kummun taakse, voimakas keltaisenpunainen valo virtasi hänen kasvojaan vasten. Se näytti suurelta tuliroviolta. Pienet, harvat kuuset häipyivät näkymättömiin tulenhehkuun, ikäänkuin nekin olisivat palaneet roviossa. Ja heikossa iltatuulessa läpätti lippunuora tankoaan vasten kumpareella. Pieni ääni, johon hän ei tavallisesti kiinnittänyt huomiota, koska se kuului melkein aina, voimakkaampana tai heikompana, niinkuin nuoran oli ollut tapana rapsahdella yötä ja päivää niin kauan kuin he olivat täällä asuneet.

"Nyt se on lopussa", kuiskasi hän hiljaa itsekseen. Ja hän ihmetteli, ettei hän kärsinyt enemmän. Mutta oli kuin hän ei olisi jaksanut tuntea mitään enää.

XII.

Sama turtunut, kohmettunut tunne pysyi Torkildilla yhä edelleenkin. Kun Rose matkusti Ruotsiin ja he sanoivat toisilleen jäähyväiset kotona, ei se tuntunut hyvästijättämiseltä ainaiseksi. He olivat rauhallisia molemmat; Rose näytti miltei iloiselta ja luottavaiselta. Ja samanlaisena hän seisoi vaununikkunassa Lillestramin asemalla nyökyttäen hänelle, ja Torkild tervehti hatullaan ja huiskutti nenäliinallaan, kun juna vieri pois, ja kaikki tuntui niin epätodelliselta — tai oli niinkuin hän olisi ollut puoleksi huumautunut eikä voinut tuntea kipua.

Vasta kotiin ajaessaan hänelle selkeni. Rose oli todellakin poissa, hän ei ollut kotona talossa, ehkä ei tulisi sinne koskaan enää. Ja hän oli itse lähettänyt hänet luotaan —.