Nyt se kävi äkkiä järjettömäksi, mielettömäksi. Hänhän oli menetellyt hullun tavoin. Hän kirjoittaisi ja kutsuisi hänet takaisin — kirjoittaisi heti tänä iltana. Tulevaisuus — hän työnsi luotaan kaikki ajatukset siitä — hän tiesi vain, että hänen täytyi saada Rose takaisin. Kotiin tultuaan hän meni suoraan ylös Rosen huoneeseen, haparoi pimeässä hänen vuoteensa luo ja heittäytyi sille. Peitteellä oli pieni kokoontaitettu vaatekappale, ohut ja pehmeä, joka tuoksui heikosti Rosen ruumiilta — se oli hänen yöpaitansa. Torkild upotti kasvonsa siihen:
"Sinä saat kyllä tulla takaisin pojusi luo, Rose hyvä — hän ei voi olla ilman sinua —."
Mutta kun hän oli mennyt makuulle, alkoivat hänen ajatuksensa kiertää ikuista erämaavaellustaan läpi heidän entisyytensä ja tulevaisuutensa —.
* * * * *
Päivät kuluivat. He kirjoittivat toisilleen koskettelematta eron kysymystä; molemmat kirjoittivat kuin olisi Rose ollut vain tavallisella vierailulla. Torkild kertoi Doriksesta, jolta hän oli saanut useampia pitkiä kirjeitä; Doris oli hyvin ihastunut Pariisissa-oloonsa, asui erään professorinlesken luona, hänellä oli paljon tehtävää, mutta hän sai myöskin paljon kutsuja; hän oli tutustunut useihin rakastettaviin ihmisiin, sekä ranskalaisiin, suomalaisiin että muihin ulkomaalaisiin.
— Olivathan he molemmat ajatelleet samaa, tokko Doriksen Pariisin-matkan laita oli niinkuin hän kertoi, vai eikö se ollut enemmän tai vähemmän sepitettyä. Olipa Torkild ajatellut sellaistakin mahdollisuutta, ettei Doris ollut lainkaan matkustanut Pariisiin. Mutta kun hänen kirjeensä nyt saapuivat niin tiheään, oli hän mielelläänkin taipuvainen uskomaan kaiken mitä Doris kertoi. Tuntien itsensä kuolemanväsyneeksi ja painautuneeksi ei hän jaksanut ajatella, että hänen pitäisi saada vielä lisää kuormaa kannettavakseen tai ottaa sisarensa asiat hoidettavakseen.
Hän kirjoitti myös siitä, kuinka näppärä Agnes, palvelijatar, oli, ynnä Rosen kasveista, joita hän, Torkild, hoiti. Ja yhden ainoan kerran hän, tykyttävin sydämin ja polttavin poskin, rohkeni kirjoittaa: "pariisilaishyasinttejasi en ole vielä ottanut ylös; tahtoisin mielelläni niiden olevan kukassa, jos tulet kotiin jouluksi."
* * * * *
Sitten tapahtui se, mikä ratkaisi asian.
Eräänä aamuna pukeutuessaan näki hän ankaran yskänkohtauksen jälkeen, että hänen sylkemässään limassa oli verta. Ei paljoa, ainoastaan joku pieni punainen viiru. Mutta kun hän tahdottomasti vei nenäliinan suulleen ja katsoi siihen jälkeenpäin, oli siinä pari pientä heleänpunaista täplää.