Hän pani sen vesivatiin, nouti karboolivettä lääkekaapista Rosen huoneesta ja kaatoi sitä nenäliinalle ja toalettiämpäriin — varovaisuudesta palvelijattaren vuoksi. Sitten hän pukeutui valmiiksi, meni alas ja joi kahvinsa ja lähti sitten konttoriin.
Hän tunsi omituista karmivaa tunnetta ruumiissaan. Nuo pienet veripilkut — eihän niiden tarvinnut merkitä mitään. Ja ne voivat merkitä kuolemaakin.
Hän tunsi kummallisen henkäyksen käyvän lävitseen — ikäänkuin hän olisi tullut lähelle suunnatonta kylmyyttä. Hänen täytyi ajatella metsässä olevaa suurta jäähuonetta, jonka ohi hän oli usein kävellyt Rosen kanssa kesällä. Kylmää henkäystä, joka siitä lehahti heitä vastaan. Torkild hymyili itsekseen tuolle ajatukselle.
Kuolema — hän ei sitä pelännyt, sen hän tiesi nyt, kun se äkkiä tuli hänelle todellisuudeksi. Se oli vain kovin kummallista.
Hän muisti epätoivoisten nuoruusvuosiensa kuolemankuvitelmia. Hänelle selveni äkkiä, ettei hän kai ollut koskaan tarkoittanut totta haaveksiessaan päiviensä päättämistä —. Noissa hentomielisissä, alakuloisissa unelmissa ei ollut jälkeäkään kuoleman todellisesta vakavuudesta. Mieli pehmeästi tuuditettuna tunnelmoivaan itsesääliin ei varmaan kukaan ihminen voinut mennä kuolemaan.
Hän muisti niitä kertoja, jolloin oli nähnyt sen. Silloin kun hänen äitinsä ampui itsensä. Siinä oli se kauhu — se hirvittävyys, että ihminen tuomitsi oman elämänsä menetetyksi. Hän muisti rouva Wegnerin kuoleman — hänen surunsa siitä, että täytyi jättää elämä. Hän oli ymmärtänyt koota aarteita maan päällä, ja hänen sydämensä oli kiintynyt niihin. Mutta hän oli kuollut rohkeana ja toivorikkaana. Sillä jokaisen ihmisen jälkeen jäävät hänen tekonsa elämään, ne eivät koskaan häviä, vaikkakaan ei kenenkään olisi suotu tutkia, miten ne jatkuvat edelleen, kunnes kohtaavat toisten tekoja, yhtyvät niihin, muuttuvat siitä, mutta eivät koskaan lakkaa vaikuttamasta. Ja rouva Wegner saattoi teoistaan tuntea kuolevansa Herrassa — rakkaudessa ja kauneudessa ja kunniassa — siinä, jolle useimmat ihmiset tahtoisivat herruuden elämässä, mutta johon vain voimakkaimmat kykenevät. — Ja hän muisti isänsä kuoleman — kuinka hän armeliaasti sai nukahtaa pois elämästään. Hänen teoilleen oli parempi, mitä pikemmin ne painuivat pohjaan ihmisten tekojen virrassa, huuhtoutuen, sekoittuen tuntemattomiksi.
Ja nyt oli ehkä hänen oma vuoronsa kuolla. Hänen tekonsa — niiden ajatteleminen se hyydytti häntä. Suurta jälkeä ei kai hänen elämästään jäisi elämään. Kuolema peittäisi hänet niinkuin jäävirta liukuessaan peittää hedelmättömän paaden. Jos se oli välttämättömyys —, no niin, hän tiesi tunnossaan kykenevänsä kohtaamaan sen ilman pelkoa, näkihän hän nyt itsekin alistuvan surumielisesti, että oikeastaan oli kaikki elämässä ollut hänelle yhdentekevää, paitsi yhtä ainokaista naista. Ja sentähden oli vain oikeudenmukaista, että hän oli tarpeeton ihminen.
Alati, kautta vuosien oli hänellä ollut vain yksi ainoa päämäärä elämälleen — voittaa omakseen se nainen, joka merkitsi onnea hänelle. Merkitsikö hän onnea tuolle naiselle — hänen täytyi nyt tunnustaa, ettei hän ollut sitä koskaan kysynyt. Luonnollisesti olisi hän mielellään halunnut tehdä toisenkin onnelliseksi, sillä sehän oli yhtenä edellytyksenä hänen omalle rauhalleen. Mutta hänhän tiesi tahtoneensa Rosen omakseen; vaikka he olisivat tulleet siitä onnettomiksikin, olisi hän halunnut hänet omakseen silläkin hinnalla. Niin, todellisuudessa hänen oli aina täytynyt tietää, ettei toisin voinut käydä kuin oli käynyt — Rosen vastarinta kautta vuosien todisti sen; hänessä ei ollut mitään, mikä olisi vaikuttanut kutsuvasti itse Rosen elämänvaistoon. Hän ei ollut se mies, jonka rinnalla Rosen oli tultava naiseksi ja äidiksi. Kun hän siis vihdoinkin sai hänet, niin oli kai vain luonnon järjestyksen mukaista, että Rose näivettyi eläessään hänen kanssaan ja he molemmat tunsivat itsensä onnettomiksi —.
Hän oli tajunnut sen kauan sitten tavallaan. Ja kuitenkin hän tiesi, että jollei tätä olisi tullut, olisi hän pian pyytänyt Rosea palaamaan luokseen. Hänellä ei olisi ollut enempää uskoa tulevaisuuteen, hän ei olisi tosi mielessä odottanut heidän yhteiselämänsä tulevan syvemmäksi, rikkaammaksi — mutta hän olisi tahtonut jatkaa sitä. Hän olisi ajatellut: saakaamme lapsia, katsokaamme, eikö silloin käy paremmin, ehkä lapset voivat rakentaa sillan sen kuilun yli, jota ei voida täyttää. Hän olisi tiennyt, että hänen rinnallaan ei Rose tulisi koskaan kokemaan puolison onnea, ja hän olisi ajatellut — hän on tuntenut hiukan rakastajattaren onnea, ja kun hän saa tuntea äidin onnea, niin ehkäpä hän on tyytyväinen siihen.
Niin, hän oli mielessään lujasti päättänyt kutsua Rosen takaisin, aina siitä saakka kun tämä lähti matkalle —.