* * * * *
Nyt oli kohtalo tehnyt ratkaisun hänen puolestaan. Nyt hänen täytyi päästää Rose vapaaksi. Ja siinä uudessa, jäätävässä ilmassa, jota hän tulisi hengittämään, täytyi hänen löytää voimaa sen jaksamiseen.
— Hän ei voinut estää hentomielisiä, hekumallisen surunvoittoisuuden täyttämiä näkyjä kohoamasta esiin. — Rose tuli hänen kuolinvuoteensa luo —. Vielä kerran hän saisi luvan puhua Roselle äärettömästä rakkaudestaan. Ja silloin Rose ehkä vihdoin ymmärtäisi, kuinka hän oli pitänyt koko hänen sieluaan alati omissa pienissä, kovissa käsissään.
Hän ravisti tämän kuvan vastenmielisesti pois.
Miehen oli pidettävä sielunsa omissa käsissään. Hänen oli tehtävä itselleen tili siitä, miten hän sen käytti. Elikö hän niin, että hänen sielustaan jäisi jäljelle elävää voimaa, kun hänen oli kuoltava. Vai peittäisikö vain jää hänen elämänsä, kun se sammui.
Se hänen oli nyt koetettava oppia, tultuaan lähelle ikuista kylmyyttä. Hän sai oppia luopumaan Rosesta — niinkuin hänen oli luovuttava kaikesta, josta hän ei voinut tehdä mitään kaunista ja hyvää. Hänen täytyi oppia elämään elämäänsä nuhteettomasti ja oikeamielisesti, koska nuhteettoman ja oikeamielisen ihmisen elämä ei ole koskaan eletty turhaan — jotta hän kerran voisi kuolla niinkuin Rosen äiti oli kuollut, jos elämä tällä kertaa annettaisiin hänelle takaisin — lyhyemmäksi tai pitemmäksi ajaksi.
* * * * *
Konttorista hän meni tohtori Meyerin luo. Lääkäri kutsui vikaa kärkikatarriksi; sitä oli molemmissa keuhkoissa, mutta ei pahasti, ja hän neuvoi Torkildia laittautumaan parantolaan niin pian kuin suinkin.
— Torkild palasi kotiin päin kuulakkaassa, huurrevalkoisessa talvi-illassa. Ohuen valkoisen pakkas-usvan ikuinen savu leijui kuihtuneenkeltaisten niittyjen yllä pitkin joen rantoja. Taivas oli vielä vaaleanpunainen auringonlaskun jäljeltä.
Hän ihmetteli itsekseen sitä kuulakkaa hiljaisuutta, jota hän tunsi mielessään, kävellessään autiota kotiaan kohti.