* * * * *
Parantolaan hän oli päättänyt olla menemättä. Ensinnäkin, koska Rosen ei pitänyt saada tietää hänellä olevan vikaa rinnassa. Se olisi Rosen silmissä merkinnyt liian helppohintaisen marttyyri-sädekehän hankkimista. Sangen todennäköisesti olisi Rose silloin tullut hänen luokseen välittämättä hänen vastustuksestaan tai suostumuksestaan. Ja sitten lisäksi — jollei hän voisi tulla niin terveeksi, että sietäisi tavallista elämää, jos hänen pitäisi hoitaa itseään raihnaana, niin saivat asiat mieluummin mennä toista tietä.
* * * * *
Sentähden hän matkusti, saatuaan neljän kuukauden loman, erääseen Gudbrandinlaakson talonpoikaistaloon, jonka omisti eräs hänen tuttavansa. Hän oli siellä pari kuukautta, eläen tavallisen terveesti ja järkevästi, ottaen osaa talontöihin, metsästellen ja tehden hiihtoretkiä tunturille. Hän sylki verta pari kertaa ensi viikkoina, mutta varsin lyhyen ajan kuluttua hän tunsi tulevansa terveeksi, niin että palaavat elinvoimat suorastaan kareilivat hänen ruumiissaan.
Kohta sinne tultuaan hän sai Rosen jäähyväiskirjeen:
"Rakas Torkild!
Kun sinä kerran tahdot niin, saa siitä luonnollisesti tulla jäähyväiset. Minusta se on karvasta, mutta en kanna kaunaa sinulle — en nyt ainakaan. Tulenko myöhemmin niin tekemään, kuten sanot, sitähän en voi tietää. Mutta toivon, ettei koskaan niin kävisi. Rakas ystävä — en minäkään voi mukautua sanomaan, että toivon sinun tulevan onnelliseksi, koska tiedän, ettet usko sitä itsekään. Mutta toivon sinun saavan mieleesi rauhan ainakin ensi aluksi.
Kun sen kuitenkin on oltava lopussa, niin lienee parasta, että avioliittomme purkautuu ulkonaisestikin. Luonnollisesti otan vastaan sinun avustustarjouksesi, mutta en tarvitse niin paljoa kuin sinä mainitset, ja sinun tulee tietää, etten tahdokaan sitä; tunnenhan olosuhteesi. En tietystikään tahdo myös mitään kauemmin kuin siihen saakka, kunnes saan itse työtä, mutta siihen saakka otan sen vastaan kiitollisena.
Pyydän sinulta yhtä asiaa. Huolehdi siitä, että joku hoitaa kukkiani. Ne ovat minulle niin eläviä, että minusta tuntuisi pahalta, jos ne joutuisivat turmiolle hoidon puutteessa. Etkö luule, että Inga Vik ja rouva Stranden, ehkä myöskin rouva Norby ottaisivat joitakin niistä? Kun saan oman asunnon, otan myös itselleni niin monta kuin saan sopimaan.
Minusta on niin sanomattoman ikävää, että loppu oli tällainen.
Ja minä ajattelen, kunpa pikku poikamme olisi elänyt; minä suren
häntä niin kovin. Olen ajatellut häntä joka päivä näinä vuosina.
Mutta sinä olet varmaan oikeassa — nyt se olisi liian myöhäistä.