Mitä hän oli kirjoittanutkaan Roselle — ettei hän voinut sanoa totuudessa pysyen toivovansa tapahtumattomaksi sitä, mitä heidän välillään oli ollut, mutta että hän toivoi voivansa toivoa. — Lörpötystä, lörpötystä. Oh, hän oli ollut sairas sielultaan ja ruumiiltaan sitä kirjoittaessaan. Ei yksikään mies maailmassa voinut täydellä, terveellä järjellään ollen toivoa sellaista. Sehän oli samaa kuin toivoa olevansa toinen kuin oli —
Armas, armas, kuiski hän itsekseen tummille kuusille ja kalpeansiniselle yötaivaalle.
Hän aavisti tuskin itsekään, mitä hänen sydämensä oli saanut kuulluksi
Betzyn rupattelusta —.
XV.
Torkild oli jo pääsiäisenä, saadessaan Doriksen kirjeestä tietää tämän olevan jälleen Kööpenhaminassa, päättänyt matkustaa kesälomallaan sinne ja käydä tervehtimässä sisartaan. Mutta hän ei kirjoittanut siitä mitään tälle.
Minkätähden hän juuri tahtoi tulla yllättämällä, sitä hän ei saanut itselleenkään selväksi. Hän koetti uskotella syyksi sen, että hän mahdollisesti muuttaisikin päätöksensä ja menisi metsästelemään tänäkin vuonna — tai ehkä Doris itse ajatteli matkustaa kotiin.
Vasta elokuussa hän sai lomaa ja lähti höyrylaivalla Kööpenhaminaan. Ja samana aamuna, jona oli saapunut perille, hän etsittyään itselleen hotellin, muutettuaan vaatteet ja syötyään aamiaista lähti Doriksen osoitteen mainitsemaan paikkaan Holsteininkadun varrelle.
Oli säteilevä kesäpäivä. Matka salmea pitkin oli ollut hurmaava — höyrylaivan ympärillä tuo iänikuinen valkoisten, auringonvalaisemien lokkien vilinä; ne kirkuivat ja risteilivät ja pudottautuivat valoisaan, kimmeltävään mereen. Ikuinen helmiäishohtoinen auer hunnutti matalaa rantaa kummuilla seisovine tuulimyllyineen ja vedenreunassa pilkoittavine huviloineen — keltaisia ja vihreitä peltoruutuja tummanpuhuvien lehvistöjen välillä ja siellä täällä hoikka tehtaanpiippu viitaten ylös hopeankarvaiselle taivaalle. Ja Torkildin korviin lauloi merituuli ikivanhaa tanskalaista lauluaan.
Ja niinkuin joka kerta hänen Tanskassa käydessään vaikutti häneen valtavasti kaupungin vaaleus, kun hän seisoi raitiovaunussa ja ajoi Østerbrota kohden. Sen vaalea väri ja sen vihanta- ja kukkakoristeet, vihantaa puistoissa ja istutuksilla ja etupuutarhoissa, kukkaparvekkeita ja kukkalaatikoita pitkin vuokrakasarmien harmaita pintoja. Østerbron pienet järvet hohtivat kuin peilitarjottimet loistaen valkoisina auringonpaisteessa, ympärillään kuin pöydällä taloja ja puita.
Hän laskeutui alas Kolmikulmassa ja kulki kysellen eteenpäin, kunnes eräs nuori tyttö, joka seisoi polkupyöräänsä pumppuamassa — hento, laiha tyttönen, päässään tummansininen pyöräilylakki ja yllään ruusunpunainen kesäleninki, joka näytti olleen tanssiaispukuna talvella — ilmoitti hänen tiedusteluunsa, että Holsteininkatu oli "ensimmäinen katu oikealla kädellä".