Hän kulki pitkin loppumattoman pitkää, pölynväristen, korkeiden talojen reunustamaa katua — ne olivat kööpenhaminalaisia vuokrakasarmeja, rappaamattomista tiilikivistä, jotka alkuaan ovat olleet keltaisia, mutta kaupunki-ilmassa nopeasti tulevat laavanharmaiksi. Tällä kadulla ei ollut vihreitä puita eikä etupuutarhoja, kaikkityynni oli vain pientä nelikulmaista harmaata kiveä, kaksi loppumatonta taloriviä muurattuina miljoonista pienistä harmaista rumista kivistä, pieniä harmaita kiviä katukivityksenä jalkain alla. Kun reipas tuuli suurilta liikeväyliltä puhalsi näitä katuja pitkin, ei se voinut leikkien leyhytellä muuta kuin pölyä ja katuojien roskia.
Torkild löysi etsimänsä talon ja nousi ylös viidet portaat käytävässä, joka haisi kaasulle, neljänteen kerrokseen, missä Doriksen piti asua. Siellä oli kaksi eteisen-ovea, pieni messinkilevy kummassakin. Toisessa seisoi Holter Jergensen, Ryytikauppias. Toisessa Maisteri Jens Lihme.
Torkild seisoi siinä hetkisen. Hänen sydäntään värisytti kummallisesti — sikinsokin myllertävien tunteiden läpi, joita oli huoli siitä, millaisena hän tapaisi sisarensa, ynnä pelko siitä, mitä hän saisi tietää, raivautui pieni, kirpeä, naurettava pelko — sen tilanteen pelko, mihin hän itse joutuisi, pelko siitä, että joutuisi esittämään koomillista osaa.
Tuokion hän ajatteli pyörtää takaisin — palata hotelliin ja lähettää Dorikselle ensin kirjeen, että hän oli kaupungissa. — Mutta sitten hän äkkiä soitti rivakasti kelloa.
Jokseenkin homssuisen näköinen palvelustyttö avasi oven.
"Anteeksi, voitteko sanoa minulle, asuuko täällä eräs neiti
Christiansen?"
"Kyllä täällä asuu."
"Onko neiti kotona nyt?"
"Kyllä, mutta hän nukkuu —"
Torkild seisoi hetkisen. Kello oli ollut melkein kaksitoista
Kolmikulman tornissa.