Hän astui joitakin askelia huoneeseen, ja Torkild näki, että hän oli, ei juuri kyttyräselkäinen, vaan melkein — pyöreäselkäinen, korkeahartiainen ja hyvin vino. Kasvot olivat epäsäännölliset, ylen laihat ja luisevat, nenä litteä ja poskipäät ulkonevat, leuassa vanha keltainen parransänki. Mutta sisäänvajonneista silmäkuopista loistivat luonnottoman suuret ja säteilevät tummansiniset silmät.
"Teidän täytyy suoda minulle anteeksi", sanoi Lihme katsoen alaspäin itseensä. Hän oli puettu vanhaan lopen nukkavieruun vaaleaan kesäpukuun ja jaloissa oli punaiset tohvelit. "Hän oli hyvin huonona yöllä; en ole ollut riisuutuneena —"
Seinällä juuri Lihmen kalpean, laihan pään takana huomasi Torkild pienen maalauksen — se esitti Dorista jonkinlaisessa veripunaisessa karnevaalipuvussa. Hän istui pöydänkulmalla, toinen sääri näkyvissä miltei polveen asti, jalassa mustat silkkisukat ja kullatut kengät; toinen käsi kohotti samppanjalasia, toinen, helmassa oleva, piteli suurta naamiota. Taidoton, raaka töherrys — ja ylhäällä kehyksen alla seisoi suurilla punaisilla kirjaimilla: "Pikku Dotille hänen hellältä Laps'iltaan!"
Ahdistavan tuskan ja häpeän valtaamana Torkild näki vilahduksia ja katkelmia sisarensa elämästä — samoin kuin edessään seisovan miehenkin elämästä, kysyessään hiljaa:
"Onko sisareni sairas?"
"Arvelin teidän mahdollisesti saaneen tietää sen — toiselta taholta.
Ja että olitte tullut siitä syystä —"
"Ei. Olen lomamatkalla. Minulle tuli sellainen äkillinen päähänpisto, että matkustaisin tänne tällä kertaa —. Onko se — jotakin vakavaa?"
"On", sanoi Lihme tyynesti.
"Ettekö tahtoisi — ettekö tahtoisi kertoa minulle kaikki?"
"Kyllä, täytyyhän teidän saada tietää se, ennenkuin tapaatte hänet. Minusta tuntuikin koko ajan, että hänen olisi pitänyt ilmoittaa teille — tai sallia minun tehdä se. Jo keväällä, kun me molemmat — kun kävi selväksi, miten hänen laitansa oli. Mutta hän oli niin jyrkästi sitä vastaan. Olin myöskin sitä mieltä, että hänet olisi kuitenkin pitänyt lähettää parantolaan — ehkä Norjaan. Arvelin, että olisi sentään pitänyt koettaa kaikki. Mutta hän pyysi niin hartaasti saada olla täällä — rauhassa. Siksi en voinut kieltää sitä häneltä —". Lihme vaikeni hetkeksi.