"Se on hänen rintansa, nähkääs. Siinähän on ollut vikaa jo useita vuosia — eikä hän ole koskaan tahtonut välittää siitä. Minä olen — mutta minulla ei ole koskaan ollut vaikutusvaltaa häneen — päinvastoin. Tiedän hyvin, että on kauheaa, etteivät hänen omaisensa ole koskaan saaneet tietää — olisi ollut minun velvollisuuteni ilmoittaa teille. Hänellä ei olisi pitänyt koskaan olla lupaa elää omin valloin — mutta minä en ole koskaan uskaltanut tehdä hänen mieltään vastaan —.
"Ja nyt on kysymys korkeintaan muutamista viikoista —"
Hetkisen seisoivat molemmat miehet katsoen toisiinsa. Torkild toivoi, että hän olisi uskaltanut mennä puristamaan Lihmen kättä — mutta hän loi vain katseensa alas ja sanoi epäselvästi:
"Hän on ollut siis kaikkien hylkäämänä — paitsi teidän?"
Lihme loi katseensa häneen — omituisen haltioituneesti hymyillen:
"Sehän on ollut sanomaton onni minulle, ymmärrättehän — tavallaan. Enhän voinut koskaan toivoa hänen tulevan omakseni muulla tavoin, vai mitä? Nythän minusta tuntuu, että hän kuuluu minulle eikä kellekään, kellekään muulle —"
"Hän ei siis voi jäädä elämään?" kysyi Torkild katsoen yhä edelleen alas.
Lihme pudisti päätään:
"Viime yönä — luulin lopun tulleen. — Nyt hän nukkuu ja voi suhteellisen hyvin. Mutta se voi tulla milloin tahansa —"
"Kuinka kauan hän on ollut täällä teidän luonanne?" kysyi Torkild hetken vaitiolon jälkeen.