Lihme pudisti päätään:
"Hän on ollut Hampurissa koko ajan. Eräs hänen ystävättärensä, joka oli siellä, toimitti hänen lähettämänsä ja hänelle lähetetyt kirjeet."
"Minulla oli siitä jonkinlainen aavistus", sanoi Torkild hiljaa. "Tunsin, että minun olisi pitänyt — ottaa siitä kunnollisesti selvä. Mutta minä en jaksanut — tai en tohtinut. Ja kun hän kirjoitti niin yksityiskohtaisesti, kertoen niin paljon ja niin vakuuttavalla tavalla — uskoin häntä hyvinkin mielelläni —."
Lihmen kasvoilla kävi sanomattoman kärsimyksen värähdys:
"Se tulee siitä, että hän on niin —. Kaikki liikuttava ja hauska ja kamala, mitä hän mielessään kuvittelee — se tulee hänelle kuin todelliseksi. Hän uskoo tavallaan itse, kertoessaan mielikuvituksensa luomia seikkailuja, että ne ovat hänelle tapahtuneet." Lihme pysähtyi hetkiseksi ja veti henkeään, ja siinä silmänräpäyksessä tuntui Torkildista, että hän näki pohjaan asti, mitä se mies oli kärsinyt, joka rakasti Dorista.
"Luulen sen auttaneen häntä viime talven läpi, hänen oleskellessaan siellä kauheassa hoitolassa — kun hän sai kirjoittaa noita kirjeitä teille ja toiselle veljelleen, huviretkistä ja ateljeejuhlista ja konserteista, joissa hän kävi Pariisissa. Hän on kertonut minulle siitä — noista korteista, joita hän lähetti Regencesta ja muista kahviloista ja antoi hoitolassa olevien tyttöjen kirjoittaa niihin hänen keksimiään nimiä. Ja samalla kertaa — vastakohta hänen teille kertomiensa asioiden ja niiden olosuhteiden välillä, joissa hän todellisuudessa eli — luulen että juuri sen kaameus tuotti hänelle jonkinlaista sairaalloista tyydytystä —."
"Minkälainen hoitola se oli?" kysyi Torkild vihdoin väkinäisellä ponnistuksella.
Kohdatessaan Lihmen katseen Torkild ymmärsi tämän arvanneen hänen ajatuksensa. Lihmen herkkä, tunteikas suu vetäytyi jonkinlaiseen hymyyn. Mutta sitten hän virkkoi rauhallisesti:
"Se oli yksityinen synnytyskoti — missä maksu oli halpa ja olosuhteet kaikinpuolin hirveät. Se nyt on samantekevä — minä tiedän, että Doris on kirjoittanut siitä kaikki tyynni teille kirjeessään, mutta lienee parempi, että kerron sen teille, ennenkuin tapaatte hänet. Hänellä on pieni kolmen kuukauden vanha poika. Minulle hän kirjoitti sangen peittelemättömästi, millaista siellä oli — aina maaliskuuhun saakka. Mutta sitten ymmärsin, että oli varmaankin tapahtunut jotakin, mikä oli pahentanut hänen asemaansa — hänen kirjeissään esiintyi niin paljon sellaista, minkä ymmärsin täytyvän olla — kuvitteluja. Minä olen nähkääs vähitellen oppinut jossakin määrin erottamaan, mikä hänessä on mitäkin. Silloin minä matkustin hänen luokseen pääsiäislomalla; kävi ilmi, että hänen rahansa olivat ihan lopussa — kuukautta ennen kuin hän odotti synnytystä. Silloin toin hänet mukanani takaisin ja toimitin hänet erään kätilön luo Nyholteen; siellä hänen poikansa tuli maailmaan — ja silloin lääkäri antoi minun tietää, ettei hän voinut jäädä eloon —."
"Lapsi elää siis?"