"Elää. Merkillistä kyllä, se näyttää olevan oikein reipas pikku mies. Se on täällä kaupungissa nyt, sitä käytetään täällä äitinsä luona joka päivä. Hän pitää sanomattoman paljon pienokaisestaan —."
Torkild seisoi hetken hiljaa.
"Niin — nyt teidän on päästävä rauhaan minusta. Hyvästi — ja kiitos."
"Kiitos itsellenne. Näkemiin — iltapäivällä."
* * * * *
Torkild istui puiston penkillä, kunnes tuli aika mennä sinne uudelleen.
Tällä kertaa Lihme itse avasi hänelle oven.
"On todellakin hyvä, että olette tullut", sanoi hän iloisella äänellä. "Hän tuli aivan ihastuksiinsa, kun kuuli sen." Ja Lihme hymyili hellästi: "Hän yllättää alinomaa, hän ottaa kaiken toisin kuin odottaisi —."
Hän johti Torkildin pienen arkihuoneen läpi ja avasi oven viereiseen huoneeseen, jokseenkin suureen, valoisaan kulmahuoneeseen, johon aurinko paistoi avoimista ikkunoista. Siellä oli puhdistettua ja kiiltävää ja huonekaluja tuskin lainkaan, joten se muistutti sairaalahuonetta. Lattialla oli suuri rautasänky villapeitteineen, jotka olivat keltaisia pesusta — ja keskellä hohtava läikkä tumman sinipunaista silkkiä. Se oli Doris, joka makasi kultakirjainen japanilainen silkkikimono yöpaitansa yllä.
"Hyvää päivää, hyvää päivää, Torkild!" Doris koetti huutaa ääneen ja iloisesti, mutta ääni ei totellut; siitä tuli vain läpitunkeva kuiskaus.