"Niin —. Minun on tapana kutsua häntä Jumalan pieneksi ystäväksi — tiedäthän Fiorettin, oletko lukenut sitä? Jens on lukenut sitä ääneen minulle — hän lukee minulle öisin, kun en saa unta. Ja niityn munkiksi kutsun häntä, kun hän tuo minulle kukkia. Kun olin Holtessa, toi hän aina pyökinlehviä ja valkovuokkoja ja esikkoja ja sellaista mukanaan minulle. Mutta nythän hän ei koskaan enää pääse ulos, poloinen —.
"Mutta oletko huomannut, miten kauniit silmät hänellä on?"
Torkild nyökkäsi.
"Doris — voit kai ymmärtää, että sellaisen miehen edessä tunnen itse tulevani surkean pieneksi —."
"Niin kai meidän kaikkien täytyy tuntea", sanoi Doris, mutta hänen kuluneessa äänessään oli omituinen huoleton sointu. "Hän on muuten katolilainen", huomautti hän.
Torkild oli ottanut Doriksen toisen käden molempiin omiinsa. Se oli tahmea ja kylmä. Ja Doriksen kasvot olivat keltaiset ja iho laihuudesta kiiltävä kuin norsunluu, punainen täplä kummassakin poskipäässä. Leuan alla oli kurkku painunut sisään, niin että siinä oli syvä kuoppa.
"Doris", sanoi Torkild hiljaa ja hellästi, "minkätähden et antanut minun koskaan tulla tietämään, miten laitasi todellisuudessa oli —?"
"Kas niin". Doris hymyili vähän. "Minä olen nyt kerta sellaiseksi luotu — en voi mitään sille, että minulla on aina ollut sellainen voittamaton vastenmielisyys sanoa totuutta julki — mikäli vain olen jollakin tavoin pystynyt keksimään valheen. Ja niin on aina ollut. En tiedä mistä se tulee — aina minä keksin juttuja, joita en voi olla kertomatta —.
"Sitäpaitsi — tiesinhän, kuinka kauheaa sinusta olisi ollut, jos olisin sanonut sinulle viime vuonna, ollessani kotona isän kuoleman aikana, että olin raskaana. Sinusta se olisi ollut hirmuista, eikö niin —?
"Tässä talvella kerran, kun olin kerrassaan epätoivoisessa asemassa, ajattelin todella kirjoittaa sinulle ja pyytää sinulta apua. Mutta silloin tiesin sinun juuri eronneen Rosesta — enkä tahtonut lisätä kuormaasi. Minä olen näet pitänyt sinusta aina tavallani, Torkild —."