"Voi, Doris, kunpa vain olisit sen tehnyt!"
Doris pudisti päätään tyynyn varassa:
"En voinut. — Ja sitten tulikin Jens juuri parhaaseen aikaan." Hän nauroi. "Jos olisin tehnyt asiasta totta ja hypännyt mereen, niin olen varma, että jonkin salaperäisen kaukovaikutuksen kautta Jens olisi saanut siitä tiedon etukäteen ja tullut paikalle juuri parhaaseen aikaan onkiakseen minut ylös —.
"Tiedät kai, että minulla on pieni lapsi", virkkoi hän äkkiä aivan toisella äänellä.
"Tiedän. Lihme kertoi siitä minulle."
"Niin, ei se hänen ole", sanoi Doris kiireesti. Ja jälleen tunsi Torkild tuota omituista kipeyttä — ei hetkeksikään ollut hänen mieleensä tullut se mahdollisuus, että Jens Lihme voisi olla Doriksen lapsen isä.
"Se on Mogensin", sanoi Doris tylysti. "Hän ei saa tietää mitään. Ja sinun pitää vannoa minulle, ettet kerro hänelle sanaakaan, jos tapaat hänet. Ja ettet etsi häntä käsiisi. Eikä hänen pidä saada nähdä poikaa, vaikka hän tulisi polvillaan ryömien sitä pyytämään. Ja ettet koskaan ota vastaan häneltä mitään lapselle. Lupaatko minulle sen?"
"Lupaan."
"Hän tietää nimittäin hyvin", — Doris nauroi hiljaa —. "Että minulla on hänen kanssaan lapsi ja että minä makaan kuolemaisillani täällä. Hän on käynyt täällä ovella, mutta Jens on ajanut hänet pois. Ja hän on kirjoittanut mitä surkeimpia kirjeitä minulle — ja minä olen vastannut, että olen parhaassa voinnissa, iloinen ja tyytyväinen, ja että toivon hänen ja Lisen ja pienokaisten voivan hyvin —."
Äkkiä hänen äänensä muuttui kokonaan: