"Eikö olekin todella kerrassaan kuvaamattoman kauheaa, että kaksi sellaista ihmistä kuin Mogens ja minä olemme laittaneet lapsen maailmaan. Me, jotka olemme juuri samasta paholaisen puusta veistetyt — Mogensillakin on keuhkotauti, eikä taida olla pitkiä aikoja siihen, kun hänkin kutjahtaa. On meitä serkukset — tottavie pahinta laatua mistä olen koskaan kuullut!
"— Herra Jumala, mitähän sellaisestakin lapsesta tulee, Torkild!
"Ja minä pidän niin mielettömästi tuosta pikkuisestani. Voit uskoa, että hän on suloinen — ja hän näyttää itse terveydeltä, on pyöreä ja kiltti ja vankka ja siivo. Nukkuu yöt läpeensä, sanoo rouva Jespersen, on ahnas kuin pieni leijonanpentu. Yksitoista naulaa hän painaa nyt — ja painoi tuskin kuutta, kun syntyi —. Kun ajattelen, mitä hänestä mahtaa tulla, niin on kuin sydämeni seisahtuisi —.
"Tahdotko ottaa poikani luoksesi, Torkild?"
"Kyllä, Doris, teen sen mielelläni."
"Mutta sinun täytyy itse pitää hänet luonasi, ymmärräthän. Et saa laittaa häntä vieraisiin ihmisiin — vaikka ne olisivat kuinka hyvää ja kilttiä väkeä. Sinun täytyy kasvattaa hänet itse omassa talossasi ja sinun on koetettava, isänä hänelle —."
"Sen tahdon tehdä, Doris. Tahdon koettaa hyvittää pojallesi jonkun verran kaikesta siitä, mitä olen — laiminlyönyt — sinua kohtaan."
"Etkö luule, että Rose ja sinä voisitte jälleen sopia? Minusta tuntuisi niin turvalliselta tietää, että pikku poikani olisi Rosen hoivissa —."
"Kas sitä en voi tietää. Oikeastaan en luule sitä." Viime kuukausien ylimieliset toivot ja unelmat tuntuivat hänestä niin äärettömän kauas puhalletuilta ja ohi menneiltä — nyt tässä katumuksen ja epätoivon puuskassa.
"Ei sinun pidä soimata itseäsi mistään minun tähteni, Torkild", sanoi Doris lempeästi. "Herra jumala — minun silmälläpitämiseni, se olisi totisesti ollut tehtävä, joka käy paljon yli sinun voimiesi — ymmärryksesi, olin vähällä sanoa. Muistatko, kun asuimme kotona isän luona Fredrikshaldissa — sinä paimensit minua todellakin uskollisesti ja koetit kasvattaa minua — etkä aavistakaan kuinka narrasin sinua ja vedin sinua nenästä — olin jokseenkin pahalla alulla jo silloin, sen sanon sinulle. Niin niin, paljon ennenkin sitä aikaa, silloin jo, kun asuimme Teresenkadulla. Sinä viihdyit parhaiten Wegnerillä — sinä ja äiti ette aavistaneetkaan, kuka oli minun paras ystäväni: Olga Paulsen, Signoran sisar, tiedäthän hänet. Kun sanoin meneväni Dagnyn luo läksyjä kysymään, niin menin useimmiten Paulsenille — ja hauskinta mitä tiesin oli se, kun tapasin Signoran tai jonkun hänen ystävättäriään ja sain salaa kuunnelluksi heidän jutteluaan. Olga oli alkanut jo ennenkuin me lähdimme kaupungista, ja minä sain udelluksi häneltä kaikki mahdolliset siitä. Siellä oli eräs vanha saksalainen asiamies Heinrichs — ja eräänä iltana ollessani kävelemässä Olgan kanssa tapasimme hänet, ja silloin hän kävi lähenteleväksi minuakin kohtaan, mutta silloin minä rupesin pelkäämään, ja hän oli minusta niin inhoittava, että se säikytti minut takaisin hyveen tielle pitkäksi aikaa. Mutta juuri tuon inhottavuuden ajatteleminen jäi yllyttämään ja kiihoittamaan minua myös — ja minä olen etsinyt sitä kaikkein vastenmielisintä kerran toisensa jälkeen — ikäänkuin saadakseni tietää, eikö sitä koskaan voisi tulla minulle liikaa — niin että nyt täytyisi sielun ja ruumiin revetä toisistaan minussa —."