"Doris, Doris", Torkild silitti hänen tukkaansa ja poskiansa. "Sinä et saa puhua niin paljon —."
"Pyh, nyt ei siinä enää ole mitään säästämistä. Minä tahdon, että sinä tietäisit niitä otat hartioillesi, näetkös, kun otat minun lapseni luoksesi. Sinun tulee tietää, millainen Ivarin äiti on."
Torkild kumartui ja suuteli sisartaan.
"Sinä olet aina ollut niin huonoissa oloissa, Doris. Minä koetan laittaa niin, että pikku poikasi on hyvä olla niin kauan kuin hän on lapsena. Että hänellä on rauhallinen ja hyvä ja terve olo."
"Niin, se on kyllä totta", sanoi Doris hiljaa. "Muistan kun asuimme Teresenkadulla. Iltapäivät, jolloin kuljin ja hiiviskelin yksinäni rumissa pimeissä puolityhjissä huoneissamme. Ypö yksin. Sinä olit Akerissa, ja äiti virui vuoteella toisessa huoneessa. Tai tuhersi keittiössä. Sinun tulee muistaa, ettei hän ollut koskaan minulle sellainen kuin sinulle — hänhän ei milloinkaan puhunut minulle, kulki vain katsoa luimautellen minuun niinkuin olisi pelännyt —. Ja niinä seisoin ikkunassa ja tähystelin likaista katua ja vastapäätä olevia rumia harmaita tiilitaloja. Minusta se oli koko maailma, ja kaikki ihmiset maailmassa näyttivät köyhiltä ja kuluneilta ja ilottomilta —.
"Ja minulla oli sellainen tunne, että minut oli salvattu noihin huoneisiin ja tuohon yksinäisyyteen koko eliniäkseni. Se oli ainoa, mikä minulle oli todellista. — Minähän en lainkaan sopinut yhteen Rosen kanssa — kaikki hänen kotonaan oli minulle oikeastaan ihan vierasta ja luonnotonta — koko heidän tapansa suhtautua elämään. Ainoa, minkä vuoksi välitin mennä Wegnerille, oli se, että hänen äitinsä oli poissa koko iltapäivän ja minä voin leikkiä teatteria siellä kaikessa rauhassa näytellen kaikkea, mitä haaveilin ja sepitin, ja Rose mukautui näyttelemään niinkuin minä vaadin. — Mutta itsekseni sepitin loppumattomia juttuja, joista kyllä varoin kertomasta hänelle hisahdustakaan. Ja kun väsyin omiin kuvitteluihini, laittauduin jollakin viekkaudella Olgan seuraan. Se oli todellisuutta, jossa tapahtui jotakin, ja se, että se oli niin raakaa ja rumaa, teki minulle ikäänkuin hyvää — olihan se kuin punainen säie kaikessa harmaudessa —.
"Ja kun makaan täällä nyt, Torkild, ja ajattelen kaikkea mitä olen kokenut — kaikkea alhaista ja inhoittavaa, jossa olen kahlannut omasta vapaasta tahdostani — niin tiedätkö, minusta on niinkuin se ei olisi totta, että se on todella tapahtunut minulle — vaan niinkuin se olisi jotakin mielikuvitukseni sommitelmaa. Ainoa, minkä varmasti tiedän eläneeni, on kotona äidin huoneissa Teresenkadulla vietetyt iltapäivät —.
"Ja sitten se, että minulla on lapsi. Joka ei koskaan ole tuleva tuntemaan minua. Jota en uskalla painaa rintaani vasten enkä suudella, jotta en tartuttaisi siihen tautia —."
Torkild istui valkeana ja jäykistyneenä ja tuijotti sisaren pieniin kuihtuneisiin kasvoihin. Nenän tienoilta ja siitä alaspäin suun ympäriltä hän oli tullut niin laihaksi, että koko yläleuan kaari näkyi. Ja musta tukka oli suorittu pois otsalta kahdella suurella keltaisella nauharuusukkeella ja tuo kurja kuoleva ruumis kiedottu kirjavaan karnevaalipukuun.
"Minä en ymmärrä sitä", kuiskasi Torkild syvän kammon vallassa. "Että se on mahdollista. Oma pikku sisareni — me olemme olleet yhdessä vuodet pitkät — lapsina — ja nuorina ollessamme — enkä ole tiennyt rahtuakaan!"