* * * * *
He kuulivat Lihmen avaavan samassa eteisen oven, ja kun hän tuli sisään ja laski suuren ruusukimpun Doriksen vuoteelle, kietoi Doris käsivartensa hänen kaulaansa ja suuteli häntä:
"Oletko nyt tehnyt kunnollisen kävelyretken? Minusta sinä näytät vähemmän väsyneeltä, eikö hän näytäkin, Torkild? Sitten voit pyytää Ellenin tuomaan päivällisen sisään — me syömme tavallisesti täällä yhdessä, Jens ja minä — et kai sinä pelkää tartuntaa, Torkild?"
Doris oli säteilevällä tuulella aterian aikana, joi punaviiniä ja tahtoi lakkaamatta jutella vihlovalla kuiskausäänellään molempien miesten kanssa, jotka istuivat ja koettivat syödä. Ja kun palvelijatar oli korjannut pöydän ja tuonut kahvin sisään, vaati hän heitä polttamaan.
"Minä lakkasin polttamasta jo talvella", valehteli Torkild.
"No silloin saat tottavie aloittaa uudelleen. Voittehan istuutua tuonne ikkunan luo. Kas minä en saa yskiä — ja herra ties muuten mitä se tekisi nyt. Luuletteko minun haluavan maata tässä ja katsoa, kun kaksi isoa miestä juo kahvia kuin pikkutytöt vetämättä savuja päälle — mitä muuten eivät pikkutytötkään tee enää nykyaikana. Niin, ole hyvä, Jens, anna minulle vain kauniisti kahvia tänään — tiedätkös. —"
Ovikello soi. Ja Doris kuiskasi aivan eri äänellä:
"Se on pikkupoju —"
* * * * *
Jens Lihme meni piirongin luo ja otti eräästä laatikosta vastapestyn valkoisen villavaipan, jonka levitti vuoteelle Doriksen eteen. Ja ovelle ilmestyi paksu, punaposkinen nainen, joka kantoi sylissään kirkuvaa, valkoista vaatekääröä.