"Kolme viikkoa."
"Se on hyvä. Niin pitkää aikaa minä en kyllä enää elä. Silloin sinä voit ottaa mukaasi pojun, kun matkustat kotiin. Otat sairaanhoitajattaren täältä mukaan hoitamaan häntä matkalla —."
Doris oli tällä välin maannut kopeloiden lapsen pitkän koltun alustaa, riisuen siltä tossut ja sukat.
"Nosta hänet minun lähelleni", kuiskasi hän, ja hänen silmiinsä tuli kuumeinen kiilto. "Hänen käsiään minä en uskalla suudella, sillä hän on niin paha imeskelemään niitä. Mutta minä suutelen toisinaan hänen jalkojaan."
Torkild otti pienokaisen. Hänen mieleensä johtui samalla, että tämä oli ensi kerta, kun hän piti elävää pikkulasta sylissään. Ja hän ojensi pienet alastomat jalat Dorista kohti.
Doris siveli suutaan niihin ynnä sääriin ja pani ne poskeaan vasten. Ja hän käänsi hurjan, nälkiintyneen silmäparin veljeensä päin.
"Ymmärrätkö — jos minä olen ansainnut helvetin synneistäni — niin tämä on kyllin kuuma! Minä antaisin kaikki, mitä minulla maailmassa ei ole, saadakseni ottaa poikani rinnoilleni ja puristaa ja likistää häntä, ja suudella jokaista pikku kohtaa hänen ruumiissaan edes yhden ainoan kerran — enkä saa sitä tehdä!"
Hän päästi lapsen jalat käsistään ja ikäänkuin lyyhistyi kokoon.
"Suutele sinä häntä — niin että näen sen."
Torkild totteli ja painoi varovasti huulensa pientä pehmeää päätä vasten.