"Mutta Torkild", sanoi Rose säikähtyneenä.
Torkildin läpi läikähti kuin polttavan riemun aalto. Rosen säikähtynyt pikku huudahdus hänen tulistuneen käytöksensä johdosta — se ikäänkuin ilmaisi, kuinka läheisesti he olivat sidotut toisiinsa. Ikäänkuin Rose tahtomattaan olisi pitänyt häntä miehenään sillä hetkellä, kun hän pelästyi hänen käyttäytyvän sopimattomasti. Ikäänkuin kaikki se, mitä oli tapahtunut sen jälkeen kun hän viimeksi näki Rosen seisoessaan huiskuttamassa Lillestramin asemalla, olisi ollut vain pahaa unta.
Torkild tiesi, ettei hän menisi. — Mutta ikäänkuin voittaakseen aikaa hän meni myymäpöydän luo. Hän kuuli Betzyn nauravan jälkeensä. Torkild osti konvehtirasian kummallekin lapselle ja palasi takaisin tuomaan niitä.
"Minun täytyy sanoa, ettet sinä totisesti ota suuresti huomioon pikku patojasi, Betzy. Näyttää siltä, että nämä lapsukaiset saavat kuulla yhtä ja toista merkillistä ajan mittaan."
"Pyh kaikkea, ne ovat vielä niin pieniä, etteivät ymmärrä mitään. Ei, lapsukaiset, te olette syöneet niin monta kakkua, että äidin täytyy panna konvehdit talteen teille. Ingeborg! Kuulitko mitä äiti sanoi! Korea käsi, Kaja! Kas niin. — Ja kun ne tulevat niin suuriksi että ymmärtävät, niin tiedätkös, ne kuulevat sellaista kuitenkin, niin että —. Ei, nyt meidän on laittauduttava kotiin —."
Rose meni myymäpöydän luo ja maksoi.
"Rose tarjoaa, ymmärräthän."
Betzy nousi seisomaan koko sinisessä valtavuudessaan. Hän oli ylen siunatussa tilassa, ja tänä loistavien taftikappojen keväänä oli hänen kappansa varmaankin valtavin ja sinisin ja loistavin, mitä todennäköisesti oli koko kaupungissa.
* * * * *
Torkild oli nostanut lapset raitiovaunuun Betzyn luo. Ja nyt seisoivat hän ja Rose jälleen kahden keskellä Egertoria. He katsoivat katuun kumpainenkin, ja Torkild toivoi hartaasti, että Rose sanoisi jotakin. Mutta kun Rose ei sitä tehnyt, täytyi hänen avata suunsa: