"Ivar. Minun puolestani hänellä voisi yhtä hyvin olla jokin muu nimi — mutta sillähän on itse asiassa vähän merkitystä."
"Kerro minulle vähän hänestä", pyysi Rose. "Kuinka olet järjestänyt olosi? Helsing sanoi sinun asuvan rouva Strandenilla."
"Niin. Muutin sinne, kun tulin tuntureilta, näetkös. Ja kun palasin kotiin Ivarin kanssa, niin suostui hän ottamaan hänet taloonsa, ja minun oli palkattava lapsentyttö pojalle. Mutta nyt tyttö tekee miltei kaiken muun, ja rouva Stranden hoitaa lasta. Hän hemmoittelee häntä hirveästi —."
"Käveleekö se?" kysyi Rose. "Osaako se sanoa mitään?"
"No, kyllä se taapertelee vähän ja työntää tuoleja edellään. Mutta ei se vielä mitään osaa sanoa muuta kuin jotakin jokellusta ja lirkutusta. Rouva Stranden kyllä väittää sen sanovan 'pappa', kun se näkee minut, mutta minusta se ei kuulosta muulta kuin papapa, ja sitähän se sanoo muutenkin."
"Luuleeko rouva Stranden sitten, että se on sinun omasi?"
"Sitä hän kyllä luulee." Torkild hymyili vähän. "Kaikkine hyvine ominaisuuksineen on rouva Stranden hieman — puhelunhaluinen, tiedätkös. Siksi en antanut hänelle mitään selitystä lapsen alkuperästä. Ja poika on hyvin äitinsä näköinen — ja siis minunkin."
"Siitä on siis ollut koko joukko juttua liikkeellä lähiseuduilla? Ihmiset ovat ehkä luulleet, että se juuri oli syynä eroomme?" Rosen äänessä oli kiivas sointu.
"Todennäköisesti. Onko se — sinusta vastenmielistä?"
"On", sanoi Rose lujasti. Ja vähän rauhallisemmin: "Se kuohuttaa minua. Sillä tiedäthän, että avioliittorikos on minusta aina ollut mitä alhaisinta ja inhoittavinta —. Että ihmisten pitääkin luulla sellaista sinusta!"