"Et", sanoi Torkild melkein kuulumattomasti. Ja vähän jälkeenpäin:
"Sillä siihen ei ollut mitään lohtua, näetkös."
"Oliko hänen laitansa ollut niin hirveän huonosti?" kysyi Rose arasti.
"Oli."
— Ja voit kai itsekin ajatella — Silloin kun hän kirjoitti matkustavansa Pariisiin, niin tiedäthän, ettemme kumpainenkaan, et sinä enkä minä — uskoneet todeksi mitä hän kertoi. Ja minä annoin asiain mennä — koettamatta ottaa selvää, miten sisareni laita todellisuudessa oli. Olisihan minun pitänyt tietää, että hän ehkä tarvitsi veljeä, joka voisi auttaa häntä. Enkä minä liikuttanut sormeanikaan — enempää kuin koskaan aikaisemminkaan —."
"Juuri tuo, mitä sanoit, oli minunkin mielessäni — minähän ajattelin myöskin silloin, että siinä ehkä voi piillä jotakin. Sitä minä olisin tahtonut sanoa sinulle. Sekä suoraan että epäsuoraan oli minulla suurin syy siihen, ettet sinä tullut — puuttuneeksi asiaan — silloin. Olisin tahtonut muistuttaa sinulle, että vastuu lankeaa kai yhtä paljon minulle kuin sinulle —"
Torkild pudisti päätään.
"Sehän ei muuta asiaa mitä minuun tulee, Rose. Sen, joka tuntee, että hänen on tehtävä jotakin, on tehtävä se. Vastuu on hänen, eikä se tule pienemmäksi siitä, jos on joku toinenkin, joka olisi voinut sen tehdä."
"Luuletko muutoin, että olisit voinut tehdä jotakin? Tarkoitan, luuletko että olisit voinut tehdä jotakin, mikä olisi muuttanut Doriksen kohtalon toisenlaiseksi?"
"Voihan hyvin olla, etten olisi sitä voinut. Mutta minusta ei tunnukaan, että asian ydin on siinä. Ihmisen on tehtävä se, minkä hän tuntee velvollisuudekseen, uskoipa sen sitten vievän johonkin tulokseen tai ei."
Hetken vaitiolon jälkeen Torkild virkkoi hiljaa: