"Yhden asian soisin mielelläni saavani selittää sinulle. Doriksen kuoleman yhteydessä olevat seikat, ne ne olivat syynä siihen, että minä — nyt talvella, kun erottamisaikamme oli kulunut loppuun — heti kohta — ryhdyin toimenpiteisiin avioliittomme lopulliseksi purkamiseksi. Osaksi siitä syystä, että se minusta tuntui olevan välttämätöntä — onhan koko minun sukuni niin kauttaaltaan soveltumatonta sekaantumaan — elinvoimaisten ihmisten kohtaloihin. Osaksi myös pojan takia — koska, kuten jo sanoin sinulle, arvelin sopivan yhtä hyvin, että hän sai käydä minun lapsestani. Mutta varsinkin siitä syystä, että kun olin johtunut itsestäni ja suvustani siihen käsitykseen, mihin olin tullut, minusta näytti olevan yhtä hyvä, että kaikki meidän väliltämme lopullisesti purkautuisi.
"Olihan se myös sikäli johdonmukaistakin, kun ensin olimme eronneet.
Muuten en kai olisi tullut sitä tehneeksi —.
"— Mutta minä pelkäsin kyllä tavallani — että tuo minun kiireellisyyteni eron hankkimisessa — saattaisi ehkä — tuntua sinusta loukkaavalta. Tuntuiko se?"
Rosen kasvot värähtivät hiukan. Mutta sitten hän katsoi Torkildia rohkeasti silmiin ja vastasi: "Tuntui."
* * * * *
Torkild nousi penkiltä. Rose myöskin. Ja sitten kysyi Torkild epävarmasti:
"Onko sinulla mitään sitä vastaan, että saatan sinua pitemmälle?"
Rose pudisti hiukan päätään. Mutta he eivät puhelleet keskenään, vaihtoivat vain jonkun välinpitämättömän huomautuksen ilmasta, kävellessään ylöspäin Homansbyn läpi.
Rose seisahtui pienen, vanhan, kaksikerroksisen puutalon eteen
Bogstadveienin yläpäässä:
"Niin — tässä minä asun."