Torkild kysyi hiljaisella äänellä:
"Tuota — et kai tahtoisi lähteä pienelle kävelylle kanssani —?"
"Mielelläni", sanoi Rose yhtä hillitysti.
Ikäänkuin malttaen mielensä alkoi hän kysellä Torkildilta vanhojen tuttujen paikkojen ihmisiä ja oloja: kuka asui nyt heidän vanhassa kodissaan, miten apteekkarin ja Liedin väet jaksoivat. Ja Torkild vastasi ja kertoili — mutta heidän äänessään oli viivästelyä, jolla ei ollut mitään tekemistä sanojen sisällön kanssa.
Ja tultuaan Vestre Akerin kirkon ohi ja kävellessään verkalleen
Sognintietä ylöspäin olivat he molemmat vaiti.
Taivas oli pilvessä ja harmaanvalkoinen, mutta se näytti olevan niin merkillisen korkealla matalain, tummien harjujen yllä. Pienissä paljaissa vesakoissa oli omituinen sinertävä vivahdus. Jossakin vanhassa tammessa olivat vielä viimevuotiset ruskeat kuihtuneet lehdet jäljellä, ja muutamissa pienissä tuomissa kellersivät nuput puhkeamaisillaan. Laajat, avoimet kentät, jotka ulottuivat metsäisten harjujen liepeille, olivat vielä vain harmaanvihreitä — kevät oli tullut myöhään tänä vuonna.
Ja Sognintie soljui kauniisti kaartuvana, vaaleanharmaana nauhana seudun läpi, loppumattoman kauas, kunnes saavutti metsänreunassa olevan vanhan kartanon ja hävisi. Ihmeelliseltä, äärettömän autiolta se näytti — kuten aina, tuo tie, jota kokonaiset nuorisoarmeijat ovat kulkeneet kevätiltoina, yksin ja kaksin, yksinäisyyksineen ja sydämenkaipuineen. Ja kaikille niille on tie siinä, autiona ja loppumattomana ujuen halki vihreiden kenttien tummia metsiä kohti.
Suuren vanhan tammen luona tien ensimmäisellä mäellä he poikkesivat kulkemaan vainion poikki, Gaustadiin vievää polkua.
"En tiedäkään, kuinka monta vuotta siitä on, kun olen viimeksi ollut täällä", sanoi Torkild.
"En minäkään ole ollut täällä, ties milloin —"