He ajattelivat molemmat samaa. Täällä ei ollut oikein sellaista kuin he olivat muistelleet. Joen viereinen jyrkkä mäki oli tullut niin pieneksi — ja joki itse oli vain liejupuro. Siinä, missä ennen vanhaan oli ollut kokonainen seikkailu päästä yli pulskahtamatta veteen, astuivat he vain parille kivelle edes kenkienkään kastumatta. Ja valkovuokkomatto, loistavien kukkatähtien vilinä, joita he ahnaasti olivat repineet itselleen kotiin viedäkseen. Joitakin valkovuokkoja pilkoitti leppäpensaiden harmaanvihreiden runkojen välissä, ja ylempänä mäen rinteellä niitä kasvoi muudan läikkä, mutta jaloissa ei ollut mitään mattoa, ainoastaan tallattu, savenharmaa polku, ja sen varsilla virui ohueksi kuluneessa ruohikossa pullonsirpaleita ja vanhoja eväspapereita.

"On täällä toki sentään kaunista", sanoi Torkild.

"Niin, onhan täällä sentään kaunista."

He kulkivat vähän matkaa. Sitten Torkild kysyi hiljaa:

"Tuota — tahdotko sanoa minulle yhden asian. Minä en sitä tiedä — en ole halunnut kysyä sitä keneltäkään muulta, ymmärräthän. Mikä — mitä nimeä sinä käytät?"

"Rouva Christiansen. — Onko sinulla jotakin sitä vastaan?" sanoi Rose hiljaa.

"Ei. Olin vain odottanut — Wegnerhän on — kauniimpi. Toinen on niin kovin tavallinen, että —."

"Ei. Jos annat minulle luvan, niin pidän mieluummin sinun nimesi." Rose puhui vähän takeltaen. "Sillä Rose Wegner oli toinen kuin minä olen nyt —."

"Miten tarkoitat?" kysyi Torkild, ja hänen äänensä oli pelokas.

"Tarkoitan —. Sellaisena kuin nyt olen, olen kokonaan — niiden vuosien uudestaanmuovaama ja leimaama, jotka olen elänyt yhdessä sinun kanssasi. Luulen — olen ollut näkevinäni sen kaikkialla viime aikoina, sitten kun aloin ymmärtää. Me naiset tulemme siksi, miksi mies meidät tekee. Joko valitsemalla yhden, jolle antaudumme — tahi useampia — tahi olemalla antautumatta kenellekään niistä, jotka tulevat, koska tunnemme, ettei kukaan niistä voi tehdä meistä mitään parempaa ja kauniimpaa. Ne, jotka jälkimmäisen vaihtopuolen valitsevat, miellyttävät minua ehkä eniten. Mutta ne, joilla on rauha itsensä kanssa ja jotka kykenevät saamaan aikaan jotakin maailmassa, ne ovat luullakseni kaikki tavanneet miehen, jolle he tiesivät voivansa antaa parhaimpansa, mutta niin ei voinut käydä. Silloin he voivat olla — rauhalliset tavallaan ja työskennellä muissa asioissa, koska tietävät kohtalonsa määrätyksi —."