"Entä sinä itse?"
"Minä. Minä tein pahimman mitä voin tehdä — otin umpimähkään kenen sattui, kun väsyin odottamaan. Sen me useimmat teemme — ja silloin tulee helposti turmioon tavalla tai toisella. Niin kai minäkin olisin tullut, jos et sinä olisi aina vartioinut minun puolestani. Sinä näit aina, milloin tahdoin antaa sinulle jotakin väärennettyä, etkä sinä sallinut minun koskaan harjoittaa pitemmälti noita rakkaudenväärennyksiä, ja aina annoit minun nähdä mitä rakkaus todella oli. Jumala auttakoon minua, että en ymmärtänyt sitä ennenkuin oli myöhäistä — minähän olin vain kova, vihreä naisen raakila —. Ja sentähden, nyt kun näen päässeeni omasta kevytmielisyydestäni mikäli siihen kykenen — niin että luulen voivani tulla paremmaksi ja kelvollisemmaksi ja rakastavammaksi ihmiseksi kuin luonnostani olin — ja sen kautta onnellisemmaksi kuin ansaitsen tulla, niin sentähden tahtoisin mieluimmin saada pitää sinun nimesi — oi Torkild, itketkö sinä —."
"Itken." Torkild kääntyi hänestä poispäin.
Rose meni ja laski kätensä hänen käsivarsilleen. Hänen kasvonsa olivat tulleet liidunvalkeiksi. Ja kun Torkild veti hänet luokseen, kouristuksentapaisesti nyyhkyttäen, ja Rose painautui häntä vasten, tiesi Torkild, ettei Rose ollut koskaan antautunut hänelle, mutta että nyt hän sen teki —.
Rose itki rajusti heidän seisoessaan sylitysten. Niin ei Torkild ollut tiennytkään hänen voivan itkeä. Ja Rose kuiski itkunsa välistä:
"En voi ymmärtää sitä, Torkild. En voi ymmärtää sitä. Että sinä voit rakastaa minua vielä. Että olet voinut rakastaa minua aina. Olenhan minä ollut niin mahdoton ihminen —."
"Minä rakastan sinua. Minä rakastan sinua."
"Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ollut niin äärettömän hyvä minulle. Niin kai täytyy olla, kun sinä olet ottanut kaiken parhaan itsestäsi ja luonut minut uudelleen —. Oi Torkild, Torkild, minä en voi ymmärtää sitä — etten ole sitä menettänyt —."
"Minä rakastan sinua —.
"Sano se sinäkin", kuiskasi Torkild hetken perästä —.