"Niin, taivaan jumala, kuinka minä rakastan sinua, Torkild —." Rose painautui jälleen häntä vasten. "Oi että minun on lupa sanoa se sinulle. Ja että sinä voit uskoa minua!"
* * * * *
He käyskentelivät vielä mäkien välissä, käsi kädessä.
"Minä tiesin sen silloin, kun matkustin luotasi. Mutta en uskaltanut silloin sanoa sitä sinulle —. Niin, en tiennyt sitä oikein silloinkaan. Koko ajan kun olimme erossa, uskoin aina, että sinä pyytäisit minua palaamaan —. Mutta kun saimme laillisen eron — kun kirjoitin Rose Christiansen siihen paperiin — sinun nimesi rinnalle, siihen paperiin, jonka piti erottaa meidät kokonaan toisistamme, silloin tiesin tulleeni lopultakin sinun vaimoksesi. Ja silloin päätin etsiä itselleni työn, jonka voisin täyttää — tulla hyväksi ja kelvolliseksi ja uskolliseksi ihmiseksi ihmisten joukossa, koska kuuluin sinulle enkä koskaan voinut tulla muuksi kuin sinun omaisuudeksesi —."
"Oliko sinun paha olla silloin?" kysyi Torkild pehmeästi.
"Ah —. Tiedätkö, minä kaipasin äärettömästi sinua. Minä itkin usein yöllä ikävästä sinuun. Mutta ei minun kuitenkaan ollut niin kovin paha olla. Tiesinhän rakastavani sinua, se oli enemmän kuin olin ansainnut —.
"Muistatko, kun kerran sanoin, että mielestäni rakkauden täytyi minulle olla sellaista, että tuntisin kuuluvani miehelle hänen omaisuutenaan. Niinkuin sormus hänen sormessaan. Hän voisi pitää minut tai panna minut pois ja unohtaa. Mutta hänen olisin kuitenkin. Minä olen sinun siten, nyt —."
"Oletko koskaan uskonut, että voisin unohtaa sinut?"
"En. Mutta en uskonut, että sinä uskoisit minua —"
* * * * *