He kuljeksivat siellä yhä; oli jo melkein pimeä. "Olemme kai yhdessä tänä yönä?" kuiskasi Torkild Roselle.
"Olemme." Rose painautui häneen. "Saanko tulla sinun mukaasi kotiin —."
* * * * *
"Mutta kuule — pitää kai meidän saada vähän ruokaa", sanoi Torkild, kun asia juolahti hänen päähänsä. "Ja silloin meidän on kiirehdittävä. Juna-aikojahan on tosiaan muutettu — viimeinen lähtee nyt täsmälleen kello kaksitoista. — Niin, voisimme kai olla jossakin kaupungillakin —."
"Ei, ei", kuiskasi Rose kiivaasti. "Meidän on oltava sinun kotonasi —."
He kulkivat alaspäin kaupunkia kohti. Mutta kovinkaan joutuisaa ei kulku ollut.
"Minusta tuntui monasti", sanoi Torkild hiljaa — "oli monta kertaa — vaikea — pitää siitä kiinni. Minä tunsin kyllä — että se oli oikein. Kun eivät välimme olleet tulleet sellaisiksi kuin olisi pitänyt. Mutta kun sitten ajattelin kaikkia niitä aikoja, jolloin mielestäni olimme kuitenkin olleet niin onnellisia yhdessä. Kun sinä olit minun ja minä sinun ja me olimme olleet iloiset siitä kumpikin —."
Rose käveli pää kumarassa:
"Muistatko — viimeistä yötä — kun sinä — otit minut?"
Torkild vastasi hiljaisesti: