"Koetin toivoa, ettei sitä olisi ollut. Mutta Rose — minun täytyy sanoa sinulle, etten voinut. Minussa virisi aina jotakin, kun muistin sen — kuin jonkinlainen hurja — voitonriemu —."
"Tuo, mitä sinä sanoit — siitä ilosta, kun minä olin sinun ja sinä olit minun, ja minä olin siitä iloinen. Sehän ei ollut muuta kuin luonnollista, että meillä oli sellainen tunne, kun olimme nuoria, terveitä ihmisiä. Ja joinakin kertoina pidin tuota iloa rakkautena — ja toisin kerroin aavistin sisimmässäni mitä se oli, ja olin katkeroitunut ja häpesin sisimmässäni itseäni — ja koetin kääntää katkeruuteni sinua vastaan — mutta kun en silloin pitänyt sinusta, johtui se siitä, että sisimmässä tunnossani tiesin sinun rakastavan ja minun vain päästävän eläimen irti itsessäni —."
"Et saa sanoa noin", pyysi Torkild nopeaan ja kipeästi.
"Mutta Torkild, niinhän oli. Minä en ymmärtänyt sitä, sillä olin aina ajatellut, että eläin ihmisessä olisi jotakin raakaa ja törkeää ja rumaa. En tiennyt, että joissakin se voi olla vain kuin pieni kissanpoika, joka leikkii tietämättä millä se leikkii, ja repii rikki ja kynsii verille vain huvin vuoksi. Ja se on vielä vaarallisempaa, koska eläin on suloinen ja kaunis ja hupainen — eikä tiedä vastuusta —.
"Sinä yönä, jonka tiedät — silloin ymmärsin, että ihmisen rakkaus on hurjinta totta —."
"Minun on pistäydyttävä sisällä noutamassa pukeutumistarpeeni", sanoi Rose, kun he tulivat hänen asuntonsa kohdalle. "Ja sanomassa emännälleni, että menen pois —."
Torkild meni hänen kanssaan sisälle. Rosella oli kaksi pikkuruista taitekattoista huonetta. Torkild seisoi hänen pienoisessa arkihuoneessaan, Rosen sulloessa vähän vaatteita käsilaukkuun. Ikkunat olivat alhaalla lattian rajassa; ikkunalaudat olivat täynnä kukkia.
"Minulla on pari sinun vanhaa ruusuasi huoneessani", sanoi Torkild toiseen huoneeseen Roselle. "Makuuhuoneessani —."
"Oi — onko! Mitkä, tiedätkö?"
"Malmaison ja Louise Odier."