He syöksyivät odotushuoneen läpi, asemasillalle, toisen luokan vaunuun.
Seuraavassa tuokiossa konduktööri avasi oven ja päästi sisään eukkoja,
joilla oli korit, ja miehiä, joilla oli selkäreput ja piippunysät. —
Se oli tupakkavaunu. Ja juna oli tupaten täynnä.
Torkild ja Rose menivät käytävään, seisoivat siellä avoimen ikkunan ääressä ja tunsivat ilmanvedon kuumilla poskillaan. He pitivät toisiaan kädestä ja tuon tuostakin he katsoivat toisiinsa ja värähtivät siitä.
"Onko sinulla vielä vanhat koirasi?" kysyi Rose äkkiä.
"Rex minun täytyi tappaa viime vuonna", sanoi Torkild. "Se joutui raitiovaunun alle eräänä päivänä, kun olin ottanut sen mukaani kaupunkiin. Ei tullut kysymykseen muu kuin saada käsiinsä eläinlääkäri ja toimittaa se hengiltä, poloinen —"
"Ah, kuinka surullista — muistatko miten Rex ja minä olimme hyvät ystävät —"
"Niin, se oli hyvin ikävää. Minulla on nyt uusi lintukoira — Lewellyn sekin — vain vuoden vanha, mutta luulen siitä tulevan hyvän. Mutta Lilletøsa elää ja voi hyvin — sillä on penikat tällä kertaa, joten se on teljetty vajaan. Minä pelkään sitä nimittäin vähän Ivarin puolesta — hän on aivan hullaantunut penikkoihin, näetkös. — Muistatko että se puri sinua, kun sillä oli penikat —?"
"Luuletko, että se vielä tuntee minut —?" kysyi Rose —.
— Mutta heidän äänensä sädehti riemua, puhuivatpa he mistä hyvänsä —.
* * * * *
Sitten he tulivat perille. Yksinäinen kaarilamppu paloi aseman edustalla. Junasta vyöryvät mustat haamut hajaantuivat ja katosivat pimeyteen. Torkild ja Rose lähtivät kulkemaan jokea kohti, missä varastotonttien lautapinot häämöttivät yössä tuoksuen raikkaalle ja kirpeälle.