"Mutta kuule", sanoi Rose äkkiä. "Mitähän rouva Stranden sanoo huomenna — mehän emme kai nyt enää ole naimisissa, näetkös?"
"Rouva Strandenko!" Torkild naurahti. "Hän on kai pikemminkin sitä mieltä, että kun kerta on menty naimisiin, niin ei voida koskaan muuksi tulla — mitä paholaisen metkuja ihmiset sitten keksinevätkin nykyaikana."
He menivät sillan yli ja tulivat sille pienelle tienpätkälle tehdasrakennusten ja joen välissä, missä ruostuneet rautalastut narskuivat jalkojen alla.
"Oi tuota ääntä", sanoi Rose hiljaa. "Olen muistanut sitä niin usein koko tänä aikana." Ja hän likeni Torkildia. "Torkild, Torkild, en voi ymmärtää sitä todeksi, että minä tulen kotiin!"
* * * * *
Metsässä ei ollut niin kovin pimeää, kun he olivat vähän tottuneet siihen. Taivas häämötti heikosti vaalealta kuusten latvojen yllä, ja joki kuvasti sitä ja hohti kirkkaana tien varrella kasvavien leppien lävitse. Tuoksui kylmältä ja keväiseltä — sitä huokui märästä maasta ja tuoreesta ruohosta ja puista, jotka hikoilivat mahlaa kaikista nuorista versoistaan.
Sitten he tulivat perille pienen talon luo, joka kyyhötti harmaanvalkoisena yössä, suljetuin, nukkuvin ikkunoin — ulkohuoneet häämöttivät niin tummina ja raskaina pihan alastomain vanhain puiden alla.
He seisoivat hetkisen katsoen tietä pitkin sinne päin, missä se kulki edelleen pujahtaen jälleen metsään — heidän vanhaan kotiinsa päin.
Kuului omituista epäselvää ääntä ilmasta, korkealta heidän päittensä päältä.
"Muuttolinnut", sanoi Torkild.