Se, että oli jotakin, joksi Rose tahtoi tulla, hämmästytti Torkildila enemmän kuin mikään muu seikka Rosen suhteen. Itse ei hän enempää kuin rouva Wegnerkään ollut koskaan ajatellut, että työ voisi olla muuta kuin valitettava välttämättömyys. Työtä täytyi tehdä elämän ylläpidoksi, elämän sisällykseksi täytyi olla jotakin aivan muuta. Arkoina ja epämääräisinä olivat hänen ajatuksensa tähän aikaan alkaneet lähestyä Rosea. Mutta Rosen mielessä ei ollut kaipuun varjoakaan Torkildia kohtaan. Tiedottomasti luki Rose kai hänet joksikin puolittain kuuluvaksi siihen kotiin, josta hän ikävöi päästä kasvamaan irti.

Tänä viimeisenä vuonna, jolloin he molemmat asuivat Kristianiassa, oleskelivat Torkild ja Rose vapaa-aikanaan enimmästi ylhäällä Vestre Akerissa.

Torkild oli varhain mieltynyt "maahan"; siihen, joka ensi tapaamalla oli vaikuttanut häneen vieroittavasta. Näiden laitakaupungin kadunpätkien välillä, joiden uudet rakennukset jo näyttivät rumentuneilta ja rappeutuneilta, oli laajoja aukeita palstoja, joilla oli lyhyttä, kulunutta ruohikkoa ja jyrkkiä, kuivia mäkiä, jotka alkukesällä kasvoivat metsänään keltaista peltonarskua; se versoi rehevänä kuivassa, kuumassa maassa, kasvoi korkealle yli lasten päiden, jotka tekivät sen sisään itselleen leikkitupia, tuoksui kuumalta ja väkevältä hyönteisten suristessa pilvenä sen latvoissa.

Ympäri vuoden vilisi palstoilla nuorta väkeä; laskettiin mäkeä ja hiihdettiin talvella, pojat löivät palloa keväällä, ensimmäisestä lämpimästä päivästä alkaen lojui työpukuisia ihmisiä nukkumassa päivärinteillä. Kesällä tuli äitejä iltapäivisin pikkulapsineen ja koreineen; palstojen äänet olivat vallitsevina tässä kaupunginosassa: Pikkulapset, jotka parhaiksi osasivat taapertaa, lankeilivat ja parkuivat täyttä kurkkua, isot lapset kirkuivat toisilleen leikkiessään, kimakat mammain-äänet huutelivat keittiönikkunoista — ja jossakin, lähempänä tai kauempana, itkettiin ääneen ja hellittämättä, kun taas siellä täällä joku leikissä vähän liian kovakouraisesti kohdeltu jurpotteli kotiinpäin sanomaan mammalle —.

Kun Torkild ei enää ollut yhdessä Arne Sevaldsenin kanssa, ei hänellä ollut oikeastaan ketään ystäviä. Hän ei viihtynyt kadun poikien parissa eikä hän sopeutunut sen paremmin yhteen katedraalikoulun poikienkaan kanssa. Se, etteivät he piinanneet häntä, niinkuin lapsilla on tapana piinata niitä, jotka ovat erilaisia kuin lauma, johtui siitä, että pojalla oli nyrkit, joilla hän kykeni pitämään arvoaan yllä. Hän tuli kalpeaksi ja laihaksi niinä vuosina, jotka hän asui kaupungissa, mutta hän oli notkea ja rohkea, oli hyvä tappelemaan ja hiihtämään, ja pitkässäpallossa tahtoivat kaikki mielellään hänet puolelleen.

Mutta Torkildillekin oli sijaa palstoilla. Hän saattoi loikoa koko kesäisen päivän vetelehtien lyhyessä, kuluneessa ruohikossa. Hänen yllään oli taivas kirkkaana ja sinisenä ja valkoiset pilvet purjehtivat, kärpäset, jotka surisivat kaiken likapuron varrella olevan saastan ympärillä, loistivat kullalle kirmaillessaan kuin kipinät edestakaisin lehtien varjossa karsittujen ja silvottujen puiden alla; pullonsirpale kaukana mäenrinteellä lähetti sateenkaarelta läikkyviä valokimppuja päivää vasten. Kun kevät tuli palstoille, tarjosi se lapsille kuminakaalia ja kalpeita orvokkeja, vähän ja pieniä, mutta ne tulivat uudelleen vuosi vuodelta; kesä toi orjanruusuja, vaaleanvihreitä koiranputkipilviä ja keltaisia peltonarskumetsiä mäenrinteille. Syksyllä riippui happomarjapensaiden kellanpunaisten lehvien alla uhkuva paljous punaisia marjoja; kirkaspaisteisina talvipäivinä kimmelsi lumi valkoisena, siniset varjot lasten pienten suksien lukemattomissa laduissa.

Vähän suuremmaksi tultuaan Torkild alkoi retkeillä Bygdøhön, Vestre Akeriin ja Nordmarkeniin. Hän sai myöskin pari toveria, joiden kanssa hän teki retkiä; muuten he eivät koskaan olleet yhdessä. Erittäinkin oli muuan Lorens Helsing-niminen; hän vaikutti melkein yhtä yksinäiseltä kuin Torkildkin, ja nämä molemmat liittyivät keskenään jonkinlaiseen harvapuheiseen ystävyyteen.

Mutta ei missään paikassa, missä hän sittemmin joutui vaeltamaan, ei kesäöinä, merellä, kun hän makasi veneessä vain meri ja taivas ympärillään, ei ylätunturilla syyspäivinä, kun aukeat tienoot olivat punaiset ja huiput ja tunturinpykälät hohtivat kylmänsinisin lumihangin ilmaa vasten tai kun usva vyöryi ylle kietoen hänet sisäänsä, ei jylhässä metsässä lehtokurpanpyynnissä kevätöinä tahi jäniksenajossa, Torkild ollut tuntenut sitä, mitä kutsutaan luonnon rauhaksi — sitä mielen jännityksen syvää laukeamista, kaiken sen unohdusta, mitä ihminen tietää itsestään — niin kuin täällä palstoilla. Tämä kaistale luontoa, jota kaupunkielämän aallot jo olivat jäytäneet ja joka pian oli hukkuva katujen tulvaan, missä jätkät ja lutkat joivat ja hoilasivat öisin ja jättivät jälkeensä saastaa ja pullonsirpaleita, oli hyvä ja antelias kaupungin lapsille, kunnes rakennuskivet hautasivat sen, antoi heidän elää vuodenaikojen sadut ja soi heille lapsuuden parhaat hetket.

* * * * *

Rouva Wegnerin huoneet olivat Blaasenille, kaupungin keskellä olevalle kauniille pikku tunturille päin. Rose näki sen vuoteeltaan herätessään, se oli aamuauringon kultaama. Hän rakasti palstoja ja hän rakasti Blaasenia, siellä oli hänellä ja Doriksella leikkitupa erään happomarjapensaan alla, hän rakensi karjamajan — hän, joka tuskin oli nähnyt elävää lehmää — kivien väliin Blaaseninlammen luo, ja hän tiesi kaikki orvokkipaikat; kun kultametsä kukki, kätkeytyi hän sinne nukkehoitoineen. Mutta hänen äitinsä ei oikein pitänyt siitä, että hän meni palstoille, ainakin pitäisi hänen olla siellä yhdessä Doriksen ja mieluimmin myös Torkildin kanssa. Palstojen seikkailut eivät olleet yksinomaan kauniita ja viehättäviä, vain lasten leikkejä ja äitien huolenpitoa; sinne tuli väkeä, joka joi ja tappeli, huusi ja hoilasi ja säikytti lapsia, siellä oli miehiä, jotka makasivat pensaiden alla ja koettivat houkutella pikkutyttöjä luokseen sanoakseen heille rumia sanoja tai "näyttääkseen heille jotakin". Löyhkäävissä porraskäytävissä kuhisi pikkutyttöjen kesken rumia juttuja kuin myrkyllisiä raatokärpäsiä. Kerrottiin lapsia kohdanneista pahanteoista, jotka ehkä olivat tapahtuneet aivan toisessa laidassa kaupunkia, vuosia sitten; mies, joka ne oli tehnyt, oli aikoja sitten joutunut maksamaan omaa osaansa seurauksista, pahoinpidellyn lapsen oli ehkä kuolema jo aikoja sitten armahtanut. Mutta teko jäi elämään; kaikkialla, missä köyhää väkeä asuu tiheään sullottuna, missä äitien täytyy laskea pienokaisensa yksinään ulos kaduille ja kentille, porttikäytäviin ja portaisiin, siellä se elää; siellä asuvat ihmiset eivät koskaan vapaudu sen seurauksista. Jos lapset tulevat myöhään kotiin jonakin iltana, on pelko läsnä ja hyökkää kiduttaen äitien kimppuun — he ovat varoittaneet lapsia, mutta he eivät ole voineet sanoa miltä. Ja pikkutytöt tietävät sen kuitenkin, toinen kertoo sen toiselle; joka kerta kun lapsi on raiskattu, kokevat sadat muut sen mielikuvituksessaan, siltä eivät köyhät äidit voi koskaan varjella lapsiaan.