* * * * *
Sinä kesänä, jolloin Torkild ja Rose olivat kumpikin neljätoistavuotiaat, oli rouva Wegner ensi kerran leskeksijoutumisensa jälkeen saanut varoja matkustaa maalle Rosen kanssa niiksi kahdeksi viikoksi, jotka hänellä oli lomaa konttorista. Torkild kuljeksi yksinään kaupungissa. Erään tukahduttavan kuuman elokuunpäivän iltana tuli hänen äitinsä ja sanoi hänelle, että isä ja hän olivat sopineet, että muuttaisivat jälleen yhteen.
Torkild kuunteli ensin sanattomana hämmästyksestä. Sitten hän puhkesi raivoon. Poika, joka ei koskaan ollut sanonut äidilleen katkeraa sanaa, syyti isästään pahimmat kiroukset ja haukkumasanat, mitä hän koskaan oli kuullut. Hänen äitinsä ei saanut suunvuoroa, Torkild riehui, kunnes ei jaksanut enää mitään; silloin hän viskautui suinpäin sohvaan ja itkeä ulisi.
Vihdoin viimein sai äiti sananvuoron. Arkana ja alakuloisena hän koetti selittää, että isä ja hän tekivät sen heidän, lasten vuoksi.
Torkild kimmahti ylös jälleen:
"Vai niin? Luuliko äiti häntä sellaiseksi täiksi, että hän tahtoi ryömiä takaisin isänsä luo nyt — saako hän kysyä, tulisiko se isän hutsu myöskin asumaan heidän luonaan, häh? Otetaanko se ehkä perheenjäseneksi?"
Säyseästi vastasi äiti, että hän ajatteli Dorista. Eikö Torkild voinut nähdä, että Dorikselle ei kaupungissa asuminen ollut hyväksi. Hän oli surkeannäköinen. Eikä heillä ollut mitään selkoa hänestä, hän juoksenteli ulkona niin monien omituisten epämiellyttävien tyttösten kanssa. Hän tarvitsi isän suojelijakseen. "Täytyyhän sinun voida käsittää, poikani, että sellainen äiti kuin hänellä on — minähän olen melkein huonompi kuin jos ei olisi minkäänlaista —"
Se, että äiti näin ensi kerran suoraan mainitsi oman mahdottomuutensa, koski Torkildiin niin, että hän alkoi jälleen itkeä, nyt aivan lapsellisesti ja avuttomasti. Silloin äiti sanoi, että hän ajatteli myöskin Akselia. Samassa kuin hän mainitsi vanhimman poikansa, jota hän ei ollut nähnyt neljään vuoteen, puhkesi hänkin nyyhkyttämään; oli kuin valitus, jota hän vuoden toisensa jälkeen oli kantanut rintaansa suljettuna, nyt olisi räjähdyttänyt sen rikki ja tulvinut esiin. Oi, kuinka hän kaipasi vanhimpaansa, — ehkä hän nyt voisi saada hänet takaisin.
Mutta käydessään jälleen puhumaan virkkoi Torkild vain hiljaisesti ja ankarasti: no niin, äiti sai sitten matkustaa isän luo Doriksen ja Akselin kanssa. Hän, Torkild, ei tulisi mukaan, hän tulisi kyllä toimeen. Hän voisi mennä merille tai hän voisi etsiä itselleen juoksupojan tai oppipojan toimen. Mutta hän ei lähtisi mukaan isän luo.
Silloin äiti tarttui häntä kaulasta ja rukoili. Torkildhan oli hänen lempilapsensa, häntä ei äiti voisi menettää, ja jollei hän tahtonut tulla mukaan, täytyisi äidin jättää sikseen koko asia. Mutta se oli ainoa neuvo, minkä hän tiesi; mihin he, lapset, joutuisivat, jos hänestä aika jättäisi! Sisarustensa vuoksi Torkildin pitäisi mukautua.