Ja koska hän ei voinut nähdä muuta neuvoa lastensa menestymiseksi kuin yrittää solmia uudelleen sidettä heidän ja isän välille, koetti hän selittää pojalle, miten kaikki oli johtunut, puolustellen miestään ja syyttäen itseään. Tultuaan vanhemmaksi Torkild ymmärsi, että se, mitä äiti kertoi hänelle, oli vain totuus, sentähden olikin sen sanominen varmaan ollut äidille kymmenkertaisesti kovempaa, ja silloin hävisi kaikki hänen äitiä kohtaan tuntemansa katkeruuden häivekin, ja Torkild ajatteli vain, kuinka paljon äiti-poloinen sittenkin oli pitänyt lapsistaan.
Torkildin isä oli tullut Kööpenhaminaan johonkin kristilliseen kokoukseen, ja siellä hän oli tutustunut vanhaan rouva Hammerichiin, joka oli vahvasti uskonnollismielinen. Hän oli syntyään kreivitär, oli aikoinaan ollut kaunotar, ja ihmiset sanoivat hänen palvoneen maallista rakkautta ennenkuin suuntasi mielensä taivaalliseen. Nyt hän hoivasi nuoria teologeja äidillisellä hellyydellä, ja hän kutsui vastaleivotun norjalaisen papin mukanaan kotiinsa Hindevadgaardeniin. Ivar Christiansen oli neljänkolmatta vuoden vanha, kookas, pulska talonpoikaisnuorukainen, jolla oli kömpelö ja luotettava käytös; hän viehättyi kovin kutsusta tanskalaiseen herraskartanoon — joka muuten oli varsin pieni sikäläiseksi herraskartanoksi — ja hän oli ihastunut ja kiitollinen kaikesta rakastettavuudesta, jota hän siellä kohtasi.
Siellä oli Regitze-neiti, nuorin kolmesta naimattomasta tyttärestä; hän oli silloin kolmenkymmenenneljän vuoden vanha, tyytymätön, kiusaantunut ihmislapsi, täynnä katkeruutta äitiä kohtaan, jonka tarkoitukset hän älysi, halveksivaa sääliä isää kohtaan, joka ei koskaan ollut nähnyt miten häntä petettiin, katkeroitunut kaikesta luonteessaan olevasta käyttämättömästä erotiikasta, jota vastaan hän, äitinsä esimerkki silmissään, kapinoi ja joka ei ollut koskaan löytänyt itselleen kohdetta. Hän oli jäykkä ja kömpelö olennoltaan ja jokseenkin vailla viehätystä, vaikka hänen kalpeat kasvonsa oikeastaan olivat läpeensä harvinaisen hienopiirteiset, tukka runsas ja sysimusta. Hänen suuret siniset silmänsä olivat useimpien mielestä liian vaaleat ollakseen kauniit.
Silloin hän rakastui mielettömästi äidin norjalaiseen suojattiin, joka oli kymmenen vuotta nuorempi häntä itseään. Ja hän näytti sen niin avoimesti, seurasi häntä rakastuneena joka askeleella, toi sen niin häikäilemättä näkyviin, että koko seutu puhui ja nauroi, ja Ivar Christiansenista tuntui lopulta, että hänen kunnianmiehenä oli kosittava neitoa. Muuten ei tuo herraskartanonneidin jumalointi ollut tekemättä häneen koko lailla mairittelevaa vaikutusta, ja tämän intohimo tarttui jossakin määrin häneenkin, niin että hän ainakin jonkun aikaa kuvitteli olevansa neitiin rakastunut.
Että se oli kuvittelua, selvisi papille ennenkuin he olivat olleet varsin kauankaan naimisissa. Toisin ajoin hän tunsi suorastaan vastenmielisyyttä vaimoaan kohtaan. Mutta avioliiton ensi vuosina hän piti kaikkea Jumalan koettelemuksena, ja hän koetti parhaansa mukaan sietää vaimonsa oikkuja ja vastata rakkaudella siihen intohimoon, joka tympäisi häntä. He saivat kolme lasta, joita äiti rakasti fanaattisesti eikä osannut hoitaa kunnollisesti, niin kovasti kuin sitä yrittikin. Regitze-rouva sopi norjalaisen seurakunnan papinrouvaksi niin huonosti kuin suinkin mahdollista, oli epäpätö emäntä, ei osannut seurustella seurakuntalaisten kanssa ja oli aivan vailla uskonnollisuutta.
Tämä avioliitto pani kovalle koetukselle Ivar Christiansenin luottavaisuuden ja uskon. Hän alkoi sulkeutua huoneeseensa lukien ja tutkistellen, mutta hän ei löytänyt sitä rauhaa ja varmuutta, jota etsi. Loppu tuli, kun Clara Bertelsen ilmestyi näyttämölle.
Asianlaita ei ollut aivan niin kuin Torkild oli kuullut lapsena. Tosin oli Christiansen laskenut ripille Clara Bertelsenin, pitäjän kruununvoudin tyttärentyttären, mutta heidän välillään oli tuskin ollut mitään suhdetta ennenkuin vuotta myöhemmin, kun neito kulki hänen luonaan saamassa yksityisopetusta. Ja Christiansen oli itse hakenut eroa papinvirastaan. Niinkuin hän oli siitä kirjoittanut, "kirkon muurit olivat vaipuneet soraksi hänen ympärillään, ja hän oli joutunut seisomaan paljaan taivaan alla."
Vilpittömänä pysyi Ivar Christiansen kuolinpäiväänsä asti; väkivaltaisella totuudeninnolla hän teki tiettäväksi ja perusteli kirkostaluopumisensa ja ilmoitti vaimolleen ja kruununvoudille hänen ja Claran välisen suhteen. Vanhus ei pienentänyt häväistystä sillä, että koetti saada lapsenlapsensa viettelijän rangaistukseen. Siitä ei nyt tullut mitään, ja Clara, joka oli lähetetty ulkomaille, karkasi takaisin Norjaan ja asettui asumaan rakastajansa luo. Christiansen asui jonkun aikaa Kristianiassa ja sitten Bergenissä, hän oli antautunut sanomalehti- ja käännöstyöhön, kirjoitti myös pari romaania, jotka olivat perin huonoja, mutta toinen niistä sai kunnian joutua takavarikoitavaksi, joten hän saavutti jonkinmoisen kirjallisen maineen.
Isän suuri vilpittömyys ja horjumaton usko siihen, että hän oli toiminut oikein, saivat Torkildin myöhemmin täysikasvuisena tavallaan antamaan hänelle anteeksi ja vieläpä tuntemaan jonkinlaista suvaitsevaista sääliä häntä kohtaan — halveksivaa sääliä, joka kohosi voimakkaimmilleen joka kerta kun poika ajatteli sitä naista, jonka vuoksi hänen isänsä oli uhrannut kaikki. Valokuva Clara Bertelsenistä ripillepääsypuvussa oli aina isän kirjoituspöydällä — se kuvasi täyteläistä, varhaiskypsää lasta, joka näytti jo syntyneen kokeneena.
Senjälkeen kun Christiansen oli eronnut vaimostaan, matkusti Clara Hampuriin; hän oli ottanut toimen ja hänen oli määrä olla siellä eroajan loppuun. Vuoden kuluttua hän meni naimisiin saksalaisen asioitsija Ritterin kanssa. Tämä oli tapahtunut joitakin kuukausia ennemmin kuin Christiansen ja hänen vaimonsa olivat päättäneet muuttaa jälleen yhteen. Ivar Christiansenin isä oli silloin juuri kuollut, ja hän oli asettunut syntymätaloonsa Fredrikshaldin lähelle; maan hän antoi vuokralle ja askarteli itse käännöstyössään. Hän oli myös hankkinut tohtorinarvon kirjallisuushistoriassa.