Koe onnistui huonosti. Kun tosi tuli eteen, oli yhteiselämä miehen kanssa, josta hän kai vieläkin piti, näissä olosuhteissa enemmän kuin rouva Christiansen jaksoi kestää; lyhyen ajan kuluttua hän joi yhtämittaa ja osasi myös mielisairaan oveluudella hankkia itselleen morfiinia. Ja sitten tuli Clara Ritter, joka oli jättänyt miehensä Saksassa, takaisin Kristianiaan, teki sovinnon Ivar Christiansenin kanssa, ja Regitze tiesi miehensä olevan yhdessä tuon naisen kanssa, kun hän matkusti Kristianiaan asioilleen. Vasta hänen itsemurhansa jälkeen suhde lakkasi.
* * * * *
Palattuaan isänsä luo oli Torkild mukautunut kohtaloonsa jonkunlaisella tylsällä, epätoivoisella alistuvaisuudella. Äidin kuoleman jälkeen ei hänen mieleensäkään juolahtanut erota isästä; päinvastoin, saatuaan konttoripaikan kaupungissa, hän jäi asumaan kotiin, maksoi puolestaan ja tunsi jonkinlaista vastuunalaisuutta sisareensa ja hiukan myöskin isäänsä nähden. Jonkun ajan kuluttua hän päätti mennä kauppaopistoon, lainasi rahaa omin päin ja sai myöskin vähän apua äidinisältään Tanskasta, ja niin matkusti takaisin Kristianiaan.
Siellähän hänellä oli rouva Wegner ja Rose. Hän katsoi heitä nyt vähän toisin silmin, nyt hän näki, että rouva Wegner oli kulunut ja väsynyt, koti oli kulunut ja olo köyhää, Rose oli juuri alkanut työskennellä konttorissa, jossa työpäivä oli kahdeksan tuntia ja palkka neljäkymmentä kruunua. Rouva Wegner lumosi hänet yhtä täydelleen kuin ennenkin, hän löysi yhä vielä saman sulon hänestä ja hänen kodistaan — mutta nyt tuntui tuo lumo hänestä niin sanomattoman surunvoittoiselta ja liikuttavalta, ja lisäksi oli Rosekin, nuori, kaunis ja vakava Rose, jo seitsentoistavuotiaana vihitty samaan raadannan ilottomaan elämään. Rouva Wegnerin koti tuli Torkildille jälleen hänen olemassaolonsa rauhalliseksi pyhätöksi — mutta vähitellen liukui äidin haahmo taka-alalle, ja tyttärestä tuli keskipiste.
Torkildin oli käytävä kaksi vuotta kauppaopistossa. Toisen vuoden alkupuolella kävi ilmi, että rouva Wegner, joka oli jo jonkun aikaa ollut raihnainen, sairasti sokeritautia. Ja hän huononi nopeasti.
Rose oli jo kauan ennen saanut tahtonsa läpi, että hän sai auttaa äitiä kotona. Ja kun rouva Wegner ensin oli tottunut siihen, että tytär hoiti taloutta, mieltyi hän siihen kovasti. Rose oli näppärä — hän oli kaikessa hiljaisuudessa seurannut äidin kankeaa, epäkäytännöllistä työskentelytapaa ja miettinyt, miten hän tekisi minkin asian; nyt kävi ilmi, että hän oli hyvin kätevä kaikissa taloustoimissa, ja hänestä näytti olevan sula virkistys käydä käsiksi pesuun ja siistimiseen ja keittämiseen ja paistamiseen konttorityönsä jälkeen, joka kidutti häntä, kun siinä täytyi istua paikoillaan. Ja rouva Wegner oli onnellinen; hänelle ei merkinnyt paljoa, tuliko talous hoidetuksi vähän paremmin vai huonommin, hän otti vastaan tyttärensä työn ja hänen pienet lahjansa, teatteriliput, kukat ja makeispussit, samalla mielellä, jolla hän itse oli uurastanut ja antanut lapselleen; hänelle oli kaikki, mitä hän ilomielin oli antanut ja mitä hän ihastuneena otti vastaan, vain pantteja siitä, että hän ja hänen lapsensa olivat toisilleen kaikki kaikessa — siten oli kaikki, mitä Rose teki, hyvää, ja pieninkin häneltä saatu esine loppumattoman kallis aarre.
Ja sitten tuli se aika, jolloin molemmat ymmärsivät, että kuolema oli läsnä tuossa pienessä kodissa ja odotti saadakseen viedä äidin.
Kumpikaan ei maininnut toiselle, että ymmärsi sen. Molemmat osoittivat sen vain sillä, että ikäänkuin koettivat täyttää rakkaudellaan pienimmänkin hetken siitä ajasta, mikä heidän oli vielä suotu olla yhdessä. Mutta Torkildille he uskoivat epätoivonsa.
Torkild toi rouva Wegnerille kallisarvoisia kukkia, kaikkea hyvää, mitä hänen oli lupa syödä, sellaista viiniä, jota hän sai juoda. Torkild näki nälkää rouva Wegnerin viimeisinä elinkuukausina voidakseen tuoda tälle jotakin joka päivä. Rose teki samoin — ja Torkildin täytti ihmeellisellä, juovuttavalla, surumielisellä riemulla tunne siitä, kuinka hän ja Rose kuuluivat yhteen tässä surussa. Se oli hänelle niin suunnattoman toisenlaista kuin kaikki ennen koetut vastenmieliset surut, hyvää ja laupiasta surua, joka vihki hänen ja Rosen elämän yhteen — ja hän uskoi myös, että Rosen äiti ajatteli samaa.
Rosen äiti otti vastaan kaikki lastenrakkaudenlahjat hiljaisella säteilevällä riemulla; hän ei koskaan maininnut tietävänsä, että heidän täytyi kärsiä puutetta voidakseen tuoda niitä hänelle. Sillä hän ymmärsi niin hyvin, että juuri tuo pakko kieltäytyä itse niin paljosta voidakseen ilahduttaa häntä, ilahdutti ja lohdutti heitä itseään ja tuolloin tällöin sai heidät unohtamaan, että hän pian olisi lähtevä heidän luotaan.