Rosen suru oli kuitenkin lohduton — ja hänellä oli pitkät konttorituntinsa ja pitkät yöt äidin nukkuessa, jolloin hän oli yksin epätoivoineen. Äidillä oli salaperäinen varmuutensa siitä, että hänen rakkautensa lapseensa oli kuolemaakin voimakkaampi, Torkildin nuori hurmaantunut rakkaus kykeni imemään ravintoa ja voimaa kaikesta, myöskin kuoleman läheisyydestä ja eron katkeruudesta. Mutta lapsen surulle ei isän tai äidin kuolemasta löydy mitään lohdutusta. Äiti voi säilyttää rakkautensa kuolleeseen lapseensa tuoreena ja elävänä päiviensä loppuun asti, rakastajan sydän voi elää kuolleen rakastettunsa muistosta läpi pitkän, pitkän elämän. Sillä äidinrakkaus ja lempijän rakkaus ovat tunteneet alkamispäivänsä, ovat valloittaneet sijansa elämässämme, ovat mitanneet voimaansa muiden rakkauksien kanssa — mutta lapsen rakkaus vanhempiinsa on ollut aina lapsen olemuksen osana, kasvanut sen itsensä mukana, tuomatta koskaan mielelle uudistumisen onnea. Sentähden on lapsen suru isän ja äidin tähden turvaton ja lohduton, kappale sen omaa olemusta riistetään silloin pois. Kun aika parantaa haavan tai uusi rakkaus täyttää tyhjän tilan sydämessä, silloin ei ole kysymyksessä lohdutus, vaan unohdus.
* * * * *
Rose ja Torkild olivat kahden Rosen kodissa äidin hautajaispäivän iltana.
Rose istui rouva Wegnerin nojatuolissa ompelupöydän luona. Viime kuukausina hän oli tullut kalpeaksi ja laihaksi, musta puku teki hänet vielä kapeammaksi ja valkeammaksi. Leima, jonka suru oli antanut hänen nuorille kasvoilleen, muistutti katkeruutta ja uhmaa.
Torkild seisoi ikkunan edessä ja katseli Blaasenin takaiselle iltataivaalle. Pieni vuorenkumpu oli kuloruohosta harmaankelmeä, ja pensaat sen rinteillä olivat mustat ja paljaat. Hän tunsi kummallista heikkoutta ja huimausta, mutta tieto siitä, että hänen väsymyksensä johtui kunnollisen ruoan puutteesta, oli omituisen haltioiva — hän oli tuhlannut niin paljon kuin voi kukkia siihen hautaan, joka tulisi kätkemään sen ihmisen, joka oli auttanut hänet lapsuutensa pahimman ajan läpi. Ja hän oli nukkunut vähän — oli kuin hänen sielunsa olisi värissyt tulevaisuuden kaipauksesta, sisimmässään, sen surun takana, jonka rakastetun vainajan poismeno aiheutti, ja se tunsi varmaan uuden rakkauden ihmemaailman riemukasta odotusta. Ja hän puhui katsomatta Roseen:
"Mutta eihän hän ole poissa, vaikka onkin kuollut. Sinä ja minä — eikö sinusta tunnu, että hän on jäljellä meissä? Mehän olemme toisenlaisia kuin kaikki muut ihmiset — eikö sinustakin tunnu, että olemme toisenlaisia, kun ajattelet sitä? Ja sehän johtuu siitä, että hän on kasvattanut meidät —. Tarkoitan, että hän on opettanut meitä löytämään ilomme niistä ihmisistä, joista pidämme. Niin, juuri iloitsemista hän on opettanut meille — ei semmoisesta mitä voidaan ostaa tai voittaa muulla kuin rakkaudella, iloitsemista vain niistä, joita rakastaa —"
Rose puhkesi hiljaa vaikeroivaan nyyhkytykseen: "Mutta mammahan oli ainoa, josta minä voin iloita! Minullahan ei ollut koko maailmassa muuta kuin hän! Kenestä minun olisi iloittava nyt?"
Torkild kumartui hänen ylitseen ja silitti hänen tukkaansa. Mutta hän sanoi vain hiljaa:
"Sinähän voit iloita itsestäsi. Senhän hän on myöskin meille opettanut — ja se hänessä ehkä olikin suloisinta — että ihminen voi saada iloa itsestään. Hän saattoi aina olla iloinen katsoessaan itseensä — koska hänen ympärillään oli vain rakkautta ja urhoollisuutta ja oikeamielisyyttä ja kaikkea mikä oli kaunista, eikä mitään, ei mitään alhaista tai rumaa tai likaista, kun hän oli yksinään itsensä kanssa. Oi Rose, Rose — minusta tuntuu, että kun vain elämme niinkuin arvelemme olevan oikein emmekä koskaan anna valtaa millekään huonolle tai tee mitään, jonka vuoksi emme voi itseämme kunnioittaa — silloin on äitisi meidän luonamme, niin, silloin hän on täällä maan päällä meidän luonamme —"
Mutta Rose ravisti kärsimättömänä hänen kätensä pois: