"Oh, sinä puhut ja puhut. Mutta minä en välitä siitä —. Minä tahdon puhua äidille, enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon taputtaa hänen hienoja pehmeitä poskiaan ja hänen pieniä, suloisia, kuluneita käsiään — enkä sitä voi koskaan enää. Minä tahdon, että hän hymyilisi minulle ja suutelisi minua — eikä hän voi sitä koskaan enää. Oi, minä kaipaan ja kaipaan ja kaipaan, eikä hän koskaan enää palaa luokseni. Oi äiti, äitikultani, suloinen suloinen pikku äitini —"
V.
Torkild oli menossa konttoriinsa marraskuun aamuna. Oli sakea sumu, niin että kosteus laskeutui kasteena talvipalttoon nukalle.
Linnanpuiston halki kulki ihmisparvi kaupunkia kohti, — vastakkaiseen suuntaan tuli vain koululapsia. Ihmiset virtasivat sumun läpi ja hävisivät näkyvistä parin askeleen päässä.
Torkild tunsi useimmat ihmiset jokapäiväiseltä näkemältä. Hänen edessään hiukan sumun sisässä oli tirehtööri Ringin leveä selkä — he kävelivät molemmat yhtä joutuin ja säilyttivät saman välimatkan. Pieni elähtänyt nainen, huopahattu päässä, oli rientänyt ohi — se raukka oli kai jossakin konttorissa kaukana aseman luona, hän syöksyi aina eteenpäin kuin takaa-ajettu eläin. Ja Torkild oli sivuuttanut nuoren rakastuneen parin, joka ei koskaan pitänyt kiirettä.
Hän tunsi myöskin koululapset. Nuo kaksi rumaa, suloista pikkutyttöä, joilla oli suuret ruskeat morellisilmät pyöreissä, punakoissa apinannaamoissaan. Tuon pitkän, reippaan, vaalean pojan, joka aina kulki toveriparven keskellä ja puhui kovaäänisesti ja innokkaasti. Ja tuon pikkuruisen kalpean pojan, jonka hän oli pannut merkille tänä syksynä; sen pikku veitikan oli tapana vitkastella puistokentällä poimien kirjavia vaahteranlehtiä ja kastanjoita tai seisoskella tähystellen niitä kahta oravaa, jotka asustivat puistossa. Eräänä päivänä oli Torkild ohi mennessään nyhtäissyt lakin pojan päästä. Poika katsoi häneen säikähtynein vedensinisin silmin:
"Mitä sinun kotonasi sanotaan, kun sinä aina myöhästyt koulusta, poika?"
Lapsi katsoi onnettomana häneen.
"Minkätähden et voi poimia noita kastanjoita kotiin palatessasi?"
"Ei, silloinhan minä myöhästyisin päivälliseltä — ja kun muutkin ovat niitä ottaneet —"