"Terveeksi. Hauska että tulit kotiin viimeinkin. — Se on kyllä ollut suuri ilo isällekin —" lisäsi hän hetkisen perästä.
"Tokko?" Aksel katsahti ylös. "Luuletko niin — vakavasti puhuen?"
Torkild nyökkäsi. "Isähän on kärsinyt siitä kovin, hänkin."
Mutta Aksel ei vastannut. Nyt, kun hän olisi voinut saada jonkunlaisen aiheen puhuakseen veljensä kanssa kotioloista, huomasi hän, ettei hän sittenkään voinut sitä tehdä.
Hän oli ilostunut, kun Torkild aamulla oli ehdottanut, että he tapaisivat toisensa pankkiajan jälkeen ja menisivät syömään päivällistä yhdessä. Sillä hän oli ajatellut, että toinen halusi samaa kuin hän itsekin. Halusi puhella hänen kanssaan — halusi heidän tutustuvan toisiinsa. Herra nähköön — olivathan he veljeksiä —.
Olihan hänelläkin ollut koti kerran kauan sitten — hänkin oli kantanut mukanaan kaikkina kodittomina vuosina muistoa kodista — sellaista kuin tuo muisto hänellä oli. Hän oli aina ajatellut Hellerudia —.
Kuinka hyvin hän muisti Hellerudin pihan! Valkoisen asuinrakennuksen pihalle ulkonevine portaineen, keltaisen tuvan, jossa arentimiehen väki asui, pylväitten nenässä seisovan aitan ja punaiset ulkohuoneet, korkean, muuratun ylissillan ja sen edustalla olevan saarnen, jonka rungon ympärillä haasiaseipäät törröttivät pystyssä. Keskellä pihaa kasvoi suuri vaahtera; hän muisti millaiselta se näytti syksyllä, kun latva alkoi palaa punaisena ja keltaisena ilta-auringon paisteessa — alempana peltomaita pitkin leviävä kylä oli jo varjossa; lepikko paartoi vielä kesäisen vihreänä virran rantamia. Hän muisti keltaiset lehdet, jotka varisivat ympäri pihaa ja tallautuivat lokakuun liejuun, hän muisti millaiselta se näytti keväällä, kun keltaiset sokerikukat viruivat lehvistön alla, hienolla, nuorella, kiiltävällä ruohikolla. Niinpä niin, tuo lyhyt, tallattu, jyrsitty pihan ruohikko, hän luuli tuntevansa siinä miltei joka kasvin, nokkosmetsän sikalan seinustalla, polut, jotka oli kuljettu ovien välille, pihakummun hän saattoi nähdä edessään milloin vain tahtoi, heinineen ja rojuineen ja sirpaleineen. Hän oli kai ollut niin pieni silloin, että hänen silmänsä olivat lähellä maata, ja niin nuori, että jotakin erinomaista löytyi joka nokkospensaastakin.
Puutarhan hän muisti paljon hämärämmin. Sen vain, että se oli ruohottunut ja rappeutunut ja että siinä oli omenapuita, joiden kiemuraiset oksat olivat keltaiset jäkälästä. Hän oli kai harvoin ollut siellä.
Arentimiehen tuvassa ja läävässä ja heinäparvella ja tallissa ja pajassa alhaalla pellon laidassa — siellä hän varmaan olisi tuntenut jokaisen kattoparrun, jokaisen kynnyksen ja lattialaudan. Mutta kotinsa asuinhuoneita ei hän oikeastaan kunnollisesti muistanut. Ja hän muisti Mariuksen ja Evenin, arentimiehen lapset, ja arentimiehen ja vaimon ja Antonin, renkipojan, ja Emilien, vanhan karjapiian, paljon selvemmin kuin isän ja äidin ja sisarukset.
Jos hän tahtoi olla rehellinen — niin ei hän kai pohjaltaan ollut tuntenut mitään erikoista kiintymystä kehenkään heistä siihen aikaan. Asia oli kai niin, että hän oli ollut rasavilli, joka mieluummin oleskeli jokirannassa syvien, aaltoilevien savitörmien alla tai talon yläpuolella olevassa metsässä kuin kotonaan. Ja koti oli tuskin ollutkaan erikoisen houkutteleva — lapsen vaisto oli varmaankin tuntenut, että se oli alkanut jo hajota sisältäpäin siihen aikaan, jonka hän saattoi muistaa. Vanhemmat olivat eläneet omaa kiihkeää elämäänsä niin voimakkaasti, etteivät joutaneet paljon ajattelemaan lapsiaan ja oliko yleensä koskaan ollut mitään kotia siellä, missä hänen isänsä ja äitinsä olivat eläneet yhdessä.