Torkild ja Doris olivat hänelle vain "kakaroita" siihen aikaan. Hän oli kiukuissaan useimmiten, milloin hänen täytyi ottaa heidät mukaansa, ja hän ja arentimiehen pojat puikkivat tiehensä aidan suojassa ja piiloutuivat metsään Torkildilta — ja pikku veli mankui ja itki ja huusi hänen jälkeensä.
Hänen tuntoaan pisti nyt, kun hän muisteli tätä. Ja hän kohotti äkkiä lasiansa veljeään kohti:
"Terveeksi. Muistatko, Torkild, kun Marius Hansen ja minä pujahdimme pois — sinun luotasi emmekä huolineet sinua mukaamme leikkimään? Saat uskoa, että olen katunut sitä monta kertaa!"
Torkild pudisti päätään. "En muista sitä."
Aksel oli ollut yksitoistavuotias, kun koti hajosi. Hän oli joutunut äidinisänsä luo Hindevadgaardeniin. Kodittomaksi hän oli tuntenut itsensä siellä, vielä kodittomammaksi sedän luona Kööpenhaminassa, aina vain yhä kodittomammaksi koulussa Hannoverissa ja tehtaassa Berlinissä. Ja hänelle oli tullut päähänpiintymäksi, että hänen täytyi saada paikka Norjassa ja päästä kotiin. Sinä päivänä, jona se todellakin oli tapahtunut, oli hän kirjoittanut veljelleen — häntä hävetti tuo kirje nyt, kun hän istui silmätyksin tämän veljen kanssa, joka oli hänelle vieras. Mutta hän oli kaivannut tätä veljeä ja sisartaan kaikkina ulkomaalla viettäminään vuosina — vieläpä lopulta isääkin. Vaikka hän oli vihannut isäänsä vuosikausia — niin oli hän ulkomailla oleskellessaan lopulta johtunut ajattelemaan hänestä toisella tapaa — kuvitellut, että hänen isällään ehkä oli ollut jonkinlainen oikeus elää elämäänsä niinkuin hän oli elänyt. — Nyt täysikasvuisena hän kykeni paremmin arvostelemaan äitinsä sukua, jonka hän tunsi niin hyvin — eikä hänen ollut kovin vaikea keksiä mielessään puolusteluja isän käytökselle.
Kun he istuivat kahvia juoden, tuli seurue kaupungin herroja huoneeseen. He tervehtivät Torkildia, ja muuan pieni paksu punakka mies, jolla oli voinkeltainen tukka, tuli hänen luokseen:
"Hitto, oletteko te täällä, Christiansen! Sehän on harvinaista! Mitä hittoa te hommaatte päivät pitkät — taidatte istua kotona kanavaompelun ääressä, vai mitä?"
"Kyllä, enimmästi", sanoi Torkild nauraen.
Aksel esiteltiin herroille. Näistä oli pari insinööriä, yksi konttoripäällikkö ja yksi isännöitsijä. Kamalia otuksia he näyttivät olevan, ja Aksel ajatteli, mahtoivatko he olla Torkildin tovereita. Juuri tällöin hänelle selveni, missä suhteessa veli erosi näistä ja useimmista muista miehistä, joita hän oli tuntenut — hänestä näytti sillä hetkellä, että Torkildin solakkuudessa ja kalpeudessa oli miltei suvustaan huonontuneisuuden leima; kädet suippoine, pitkine sormineen olivat sairaalloisen valkeat.
Kaikkityynni tuntui hänestä nyt yhtäkkiä niin kumman epätodelliselta. Että hän oli eksynyt norjalaiseen maaseutukaupunkiin, jota hän ei ollut eläessään ennen nähnyt, etsiäkseen itselleen kotia ja omaisia ventovieraiden parista — olivathan isä ja sisarukset, joiden joukkoon hän oli tulla tupsahtanut viikko sitten, todellisuudessa ventovieraita hänelle — viikon vanhoja tuttavuuksia, joita hän koetti pitää lähisukulaisinaan, kuten hän itsekseen sanoi. Nyt, kun nuo kamalat, maalaismaiset, tympeät herrasmiehet olivat ilmestyneet asiaankuuluvaksi ympäristöksi, oli koko asia hänen omissa silmissään pelkkä höperö, harkitsematon päähänpisto.