"En —" Rose hymyili hiukan. "Minä en tosiaan ole koskaan ollut Peilisalissa — en ole muuten ollut Teatterikahvilassakaan koskaan ennen."
"Vai et." Torkild hymyili. "No sitten menemme siis Peilisaliin." Hän tunsi jonkinlaista pettymystä sitä sanoessaan. Sehän saattoi olla kerrassaan yhtä hyvä — hän oli vain ajatellut koko ajan, että he menisivät Teatterikahvilan yläkertaan. Mutta hänellä ei ollut halua mennä sinne, kun Rose oli ollut siellä Akselin kanssa eilen.
"Mutta kuules, Rose", sanoi hän, kun he olivat istuutuneet. "Nyt meillä on vain kaksi tuntia — eikä sitäkään. Etkö voi lähteä kanssani teatteriin illalla, niin menemme sitten jälkeenpäin johonkin, missä voimme istua ja jutella kunnollisesti yhdessä —"
"Kiitos — mutta tiedäthän, etten ehdi käydä kotona pukeutumassa —"
"Minun mielestäni sinä olet kyllin sievä noinkin", sanoi Torkild.
"Kaulus pukee sinua. En ole nähnyt sinulla sellaista ennen —"
"Oletko hullu — enhän voi mennä teatteriin konttoripuserossa."
Rosessa oli jotakin vierasta tuossa äärettömän arkipäiväisessä puvussa — hänellä oli harmaa- ja siniraitainen väljä pusero kauluksineen ja kravatteineen ynnä tumma kävelyhame. Torkildilla oli muuten aina ollut sellainen vaikutelma, että Rose oli puvultaankin toisenlainen kuin muut — siitä pitäen kun hän pienenä juoksenteli äitinsä antamissa kummallisen kirjavissa puvuissa, aina viime vuosiin asti, jolloin he näkivät toisiaan vain kesälomalla, jolloin Rose aina kulki vaaleaan puettuna ja avokauloin. Kun Rose puhui, tuntui Torkildista siltä kuin pään liikkeet solakan, paljaan kaulan nenässä ja kurkun hieno kaari olisivat antaneet lisäpainavuutta hänen sanoilleen. Ne vaatteet, joissa Rose nyt istui tuossa, olivat vakavat ja tavalliset kuin rivisotilaan univormu. Mutta univormun tavoin ne mukautuivat ruumista myöten juuri niin paljon, että hänen vartalonsa voimakas ja pyöreä solakkuus tuli ilmi. Ja Torkildista tuntui, että tuo tavallinen puku vain tehosti Rosen kasvojen erikoisleimaa — jakaukselle kammattujen, tummankeltaisten hiusten alla olevaa leveää, valkoista otsaa, täyteläisten, valkoisten, hiukan verkkaan nousevien ja laskevien luomien varjostamia viileitä, teräksenharmaita silmiä. Omituista oli Rosen kasvoissa vastakohta muuten puhtaasti lapsellisen pyöreiden ja pehmeiden piirteiden, terveen punaisen ja valkoisen ihon, sekä toiselta puolen kiinteästi kaartuvien kulmakarvojen ja harvinaisen kauniin, omituisen suun välillä. Se oli verrattain iso, mutta terveen punainen ja teräväpiirteinen, ylähuulen kaari oli puhdas, alahuulen alla oli pieni hekumallisen suloinen kuoppa niinkuin vanhoissa venuspäissä.
Ja kasvojen terveen aistillisuuden vastakohtana oli silmien viileä ja tyyni katse. Ruumiin solakan pyöreyden vastakohtana suuret laihat kädet. Ne olivat muodoltaan hienot ja pitkulaiset, mutta jänteet ja rystyt näkyivät, eivätkä sormet olleet suippenevat, vaan päättyivät isoihin, soikeihin kynsiin. Torkildin omat kädet olivat pitkä ja kapeat, mutta aivan erilaiset kuin Rosen; Torkildin käsissä suonet kuulsivat sinertävinä ihon alta, ja kynnet olivat suipot ja uurteiset.
Torkild tiesi näyttävänsä heiverältä. Tavallaan hänellä oli hyvä vartalo, pitkä ja solakka ja norja, mutta hän oli vähän litteärintainen ja olkapäät olivat liian luisut. Ja tiheää, mustaa hiuspeitettä vastaan näytti hänen valkoinen hipiänsä sairaalloisen hennolta, siniset silmät olivat liian vaaleat ja suu liian punainen ja täyteläinen; kapea, suora nenä oli liian lyhyt — se, että leuka oli leveä ja voimakas, ei voinut poistaa kasvoilta heikkouden leimaa.
Sisar oli hänen näköisensä — ja hän tunsi epämiellyttävää levottomuutta ajatellessaan, millaiselta tämän täytyi näyttää muiden silmissä — ärsyttävältä ja turvattomalta.