Mutta Aksel ei ollut heidän näköisensä — hän ei näyttänyt heiverältä. Hän oli lyhyt kasvultaan, varmastikaan ei täysin Rosenkaan mittainen. Mutta hän oli tiivisrakenteinen ja lihaksikas — Torkild muisti veljen käsivarret heidän miekkaillessaan ja hänen pienet, leveät, voimakkaat kätensä. Ja Akselilla oli isän matala, leveä otsa ruskean kiharatukan alla ja isän kellanruskeat silmät, hänen leveä voimakas nenänsä ja hänen pitkä ja suora, kapeahuulinen suunsa. Akselin kasvot myös punoittuivat ja päivettyivät yhdestä ainoasta purjehdusretkestä, kun sitävastoin hän itse saattoi venyä vuonolla päivän toisensa jälkeen kevätauringonpaisteessa tai viikkomääriä tuntureilla, ilman että hänen kalpealle iholleen tuli muuta kuin haalistuneen kellertävä häive.
Olikohan Rose pannut merkille — tai tuntenut — hänen ja hänen veljensä välistä erotusta? Oliko hän nähnyt sen jo kesällä — ja oliko hän itse nähnyt sitä — että veli oli voimakkaampi, taistelukuntoisempi? Voiman täytyi varmasti miellyttää Rosea, joka itse oli niin terve —. Tämäköhän se teki Torkildin mustasukkaiseksi Akselia kohtaan, vaistomaisesti ja vastustamattomasti?
* * * * *
"Miltäs sinusta tuntuu palata tänne takaisin?"
"Niin —" Rose hymyili vähän. "Oikeastaanhan en ole koskaan asunut pääkaupungissa, näetkös. Mamman luona asuminen ei ollut asumista Kristianiassa —"
Torkild nyökkäsi.
"Minähän en todella tunne täällä yhtään ihmistä. Tiedätkö kuka asuu meidän täysihoitolassamme — neiti Antonsen, joka oli kirjanpitäjänä Lande & Ludvigsenillä, muistathan, siellä missä minulla ensiksi oli paikka. Ajattele, että minä tulin niin iloiseksi tavatessani hänet — hän olikin muuten hyvin suloinen minulle. Ja kun hän kertoi vanhoista sikäläisistä tovereista — hän on siellä vielä itse — niin en tiedä, oli ihan kuin ne olisivat olleet rakkaimpia ystäviäni kaikki tyynni, vaikka enhän minä ollut lainkaan yksissä heidän kanssaan siihen aikaan — mutta nehän ovat miltei ainoat ihmiset, joita tunnen. Minä huomasin muuten, miten vanhaksi minun on täytynyt tulla — siihen aikaan minusta tuntui, että Anna Antonsen oli ihan ikäihminen — ja nyt kun me molemmat olemme tulleet viisi vuotta vanhemmiksi, tuntuu minusta melkein kuin olisimme yhdenikäiset —.
"Tuollainen naisten täysihoitola on muuten koomillinen kokoomus. Minun huoneeni vierashuoneessa asuu muuan bergenitär, en muista hänen nimeään. Ajattele, tänä aamuna hän tuli sisään minun pukeutuessani, hän tahtoi lainata joitakin hiusneuloja. Ja sitten hän istahti ilman muuta, ryhtyen katselemaan kapistuksiani, kyseli kaikista valokuvistani — 'ovatko nämä heiloja', sanoi hän, 'ai kuinka nättejä poikia' — ne olivat sinun viimeinen kuvasi ja sitten Bengt Stenbockin kuva univormussa — eikö se ollut koomillista?"
Torkild hymyili:
"Minä en muuten oikein pidä tuosta Bengtistä —"