Rose pani kätensä vastakkain ja hymyili viekkaasti: "Totta puhuakseni — en minäkään muuten pidä. Myönnän, että olin asettanut hänen kuvansa esiin — niin, siksi että hän minunkin mielestäni oli sievä poika — noin kylläkin koristeellinen — univormuineen ja kaikkineen. Mutta kun tuo bergenitär sen sanoi —"
"Niin mitä sitten?"
"Niin —" Rose nauroi. "Niin minä päätin panna hänet laatikkoon."
"Kippis", sanoi Torkild.
Jollei Rose ollut maailman suloisin tyttö, niin —. Nythän he tulisivat menemään yhtä matkaa konttoriin melkein joka aamu — luonnollisesti! Torkild johtui äkkiä ajattelemaan tätä. Sehän oli selvää, hän saisi nähdä Rosen joka päivä; hän saisi tämän mukaansa sunnuntaisin, he olisivat kuin ennen muinoinkin, Rose tulisi juttelemaan hänen kanssaan niinkuin hän oli jutellut hänelle heidän ollessaan puolikasvuisia. Heistä tulisi taasen he kaksi — heillähän ei kummallakaan ollut ketään muuta. Hän oli Rosen — ja Rose oli hänen, vaikkei hän tiennyt sitä vielä. Hänen ihana impyensä!
"Luulin muuten Stenbockien olevan sinun lähimpiä ystäviäsi", sanoi
Torkild.
"Briten kyllä — minä pidän hirmuisesti Britenistä. Ja muuten on Bengtissäkin paljon sellaista, mistä pidän hurjasti. Mutta —" Rose etsi hiukan sanoja. "Niin, ymmärräthän, Bengt ei tietysti merkitse minulle mitään, paitsi juuri sitä, että hän on Britenin veli —"
Torkild hymyili:
"Ja sinä merkitsit tietysti koko lailla enempää kuin Britenin ystävätärtä —"
Rose ei vastannut heti. Sitten hän sanoi: