Rose istui ääneti hetken ja katsoi häntä tutkivasti kasvoihin.
"Oi Torkild. Tiedäthän, että minä pidän hirmuisesti sinusta. Minä en pidä kenestäkään muusta ihmisestä niin paljon kuin sinusta. Mutta en sillä tavoin kuin sinä tarkoitat — minä tiedän ihan varmasti, etten tule koskaan pitämään sinusta sillä tavalla. Minä melkein toivoisin voivani. Mutta tahtoisin mieluimmin, että ymmärtäisit, miten asia on. Sinuthan minä olen tuntenut melkein koko ikäni ja pitänyt sinusta aina — samalla tavalla kuin pidin äidistä — samoin kuin olisin pitänyt veljestä, jos minulla olisi sellainen ollut. Oi, mutta Torkild —." Rosen nuoret kasvot muuttuivat äkkiä, suloisen ja tuskallisen aistillisuuden piirre tuli täyteläiseen suuhun, ja silmäluomet painuivat alas:
"Minä tiedän, että voisin pitää jostakin aivan toisella, toisella tavalla. Minä tiedän, että voin tuntea jotakin, jota en ole koskaan ennen tuntenut —. Ja minä kaipaan sitä — kaipaan jotakin, joka muuttaisi minut. Minähän olen ollut aina sama ja sama. Minä en tule toiseksi, kun olen yhdessä sinun kanssasi —.
"— Kun tapasin Bengtin, ajattelin, että ehkä se oli hän —. Siksi minusta tuntuikin tuo valokuvajuttu niin iljettävältä — uh —.
"— Oi Torkild —" Rosen ääni kävi äkkiä heikoksi ja valittavaksi —. "Ajattele, kuinka minun elämäni on aina ollut samaa. Mamma kuoli ja minä jouduin asumaan täysihoitolassa vieraiden ihmisten keskellä, ja minä sain tuon paikan Ruotsissa ja menin sinne — mutta se oli samaa — samaa yhä edelleen, ymmärräthän. Oi Torkild, ajattele, ettei minulle koskaan ole tapahtunut mitään —."
Torkild kohtasi hänen katseensa:
"Niin, Rose. Mutta minä olen myös tuntenut sinut aina, tiedätkö. Ja ainoa asia, joka on minulle tapahtunut ja joka on niin paljon, ettei minulle voi tapahtua mitään, mikä muuttaisi minua enää — on se, että opin rakastamaan sinua. Se muutti minut, ja se muutti sinut minun silmissäni, ja minun oma lapsuuteni tuli uuteen valaistukseen ja samoin tulevaisuuteni ja koko maailma — kun näin, että rakastin sinua, jonka olen tuntenut ja josta olen pitänyt aina. Sellainen ei tule ulkoapäin, toisista ihmisistä — mikä tapahtuu, tapahtuu ihmisessä itsessään —.
"Mutta en tahdo puhua enempää siitä. En tahdo kiusata sinua. Ja kun olet minun kanssani, tulee sinun muistaa, että sinä olet minulle paljon muutakin kuin se, jota rakastan.
"Muista, että sinun äitisi oli minulle yhtä paljon kuin oma äiti-raukkani —."
Tarjoilija toi samassa kahvin. Rose kaatoi kuppeihin, ja he istuivat hetken puhumatta. Kunnes Rose kuiskasi kuin tahtomattaan: