"Minä tahdon mieluummin hiihtää sinun rinnallasi. On niin kaunista katsoa tuoretta, puhdasta hankea pitkin —."
"Niinpä kyllä — kun et vain väsyisi siten liiaksi — sinun on siinä raskasta kahlata, näetkös."
He hiihtivät äänettöminä, katseet tähdättyinä suksiparien kärkiin, jotka kyntivät syvää, pehmeää lunta. Sauvat upposivat koskemattomaan valkeaan pintaan ja singauttivat ylös joka otteella pieniä valkeita nokareita. Koko päivän oli satanut lunta, ja yhä oli taivas lyijynraskaana uhaten antaa lisää — järveä ympäröivät harjut olivat usvanharmaina valtavista kinoksista, jotka peittivät ja painoivat puita.
Järven poikki ei näyttänyt kulkeneen ketään, ainakaan viime tunteina. Eikä ainoatakaan ihmistä ollut näkyvissä, paitsi kahta pientä mustaa miestä, jotka etenivät nopeasti toista törmää ylös ja hävisivät metsään.
"Luuletko, että ne olivat Lund ja Helsing", kysyi Rose.
"En, luulen niiden olleen Kjendlin poikia. Toisilla on varmasti mukanaan myöskin Betzy ja Aagot. Ja hehän kulkevat aina Frognen karjatalon kautta —."
Sitten Rose ja Torkild jälleen hiihtivät ääneti. — Oli lauantai-ilta huhtikuun lopulla ja lumi oli juuri parahiksi niin tuoretta, ettei se takertunut suksien pohjiin. Metsässä olivat nuoret koivut taipuneet ladun yli latva lumeen hautautuneena. Ja tuon tuostakin he saivat niskaansa kuusista varisevaa lunta.
Ilma pimeni joutuisasti. Harjunlaelle tullessaan he saattoivat juuri erottaa lammen häämöttävän pienenä vaaleampana läikkänä vaaleanharmaassa pimeydessä. Majassa ei ollut valoa, nähtävästi he olivat ensimmäiset.
Kun Torkild avasi oven, lemahti ilma jäätävänä ja koleana heitä vastaan pimeästä huoneesta. Hän sytytti kattolampun ja alkoi puuhata tulta takkaan.
"Hitto kun eivät ole vielä tulleet — täällä on niin koiramaisen kylmä, ja sinä olet märkä —."