"Oh, se ei tee mitään, Torkild —."
"Mutta pian täällä tulee parempi olla", lohdutti Torkild. "Istu tuohon takan ääreen nyt ja muuta kuivaa jalkoihisi, sillaikaa kun minä menen vettä hakemaan —."
Kun Torkild tuli takaisin, oli Rose alkanut purkaa selkäreppuja.
Torkild nouti kahvipannun ja paistinpannun.
"Nyt sataa taas lunta. Me voimme keittää tässä, niin ei minun tarvitse virittää tulta hellaan. Vai tahdotko, että odotamme kunnes toiset tulevat?"
"En, minkätähden? — Ehkä eivät toiset tulekaan", sanoi Rose hetken perästä.
Torkild oli ajatellut samaa. Ja hän kysyi:
"Olisiko se sinusta ikävää?"
"Ei." Rose vastasi nopeasti ja punastui. Ja hän kysyi kääntääkseen puhetta: "Millä voin auttaa sinua?"
"Kiitos, jos tahdot paistaa kotletit, niin minä katan pöydän. Me voimme siirtää pienen pöydän tähän takan luo ja syödä siltä, eikö niin?"
Torkild nouti keittiöstä lautaset ja kupit ja kattoi sillaikaa kun Rose valmisti ruokaa. Olihan joutavaa välittää siitä — mitäpä se tekisi, jos hän ja Torkild jäisivätkin tänne kahden yöksi. Jos eivät toiset tulisi huomennakaan, niin voisi sekin juuri olla hauskaa. Ainakin Rose toivoi saavansa olla erillään neiti Helsingistä — hänestä hän nyt ei kerta kaikkiaan pitänyt —.