Kuitenkaan ei keskustelu ottanut oikein sujuakseen. Torkild istui mietteisiinsä vaipuneena — eikä ollut Rosen asia pitää pientä keskustelua kaikenlaisista tyhjänpäiväisyyksistä käynnissä. Kun he siis olivat syöneet ja korjanneet pöydän, istuivat he molemmat ääneti, tupakoiden ja katsellen takkavalkeaan.
Kunnes Torkild yhtäkkiä kysyi:
"Eikös se ollut marraskuun kahdestoista päivä, jona sinä tulit tänne kaupunkiin —?"
"Oli", sanoi Rose hiljaa. Ja hän katsoi alas ja lisäsi: "Minä istuin juuri ajatellen samaa —."
"Ei, ei — ei sinun pidä luulla, että tahdon käyttää hyväkseni tilannetta. Minä en tahdo puhua siitä nyt."
"Miksi emme puhuisi?" Rose ei edelleenkään katsonut Torkildiin. "Siitä on nyt yli kuusi kuukautta. Ja on parempi puhua siitä, kun kerran kumpikin ajattelemme sitä. Olen johtunut ajattelemaan, etten tehnyt aivan oikein ottaessani sen vastaan silloin. Olen ottanut sinulta vastaan kaikkea mahdollista — ystävyyttä ja toveruutta — ilman sinua olisin ollut kauhean yksinäinen tässä kaupungissa, minusta olisi hirveää olla ilman sinua. Mutta sehän ei ole tasapuolista — kun minä tyydyn siihen, että kaikki välillämme on nykyisellään, enkä toivo mitään muutosta — ja sinä taas toivot —"
"Kyllä, Rose, sinä teit siinä oikein. Ethän voine ajatella muuta kuin että minä olen iloinen joka kerrasta, kun saan nähdä sinua ja olla seurassasi. Voitko ajatella, etten olisi iloinen ollessani sinun kanssasi täällä tänä iltana — vaikka en voikaan olla ajattelematta, että tämä ilta voisi olla vielä tuhat kertaa parempi —.
"Herra Jumala, Rose — eihän meidän välimme voi olla lopussa — et kai toki tarkoita, että meidän kahden olisi erottava ja tultava vieraiksi toisillemme — kaiken sen jälkeen mitä olemme eläneet yhdessä — vain senvuoksi, että minä sanon: minä rakastan sinua, ja sinä vastaat: minä en rakasta sinua —.
"Jumala tietää, että minä rakastan sinua. Että haluan omistaa sinut kokonaan. Mutta älä unohda, kuinka paljon sinua ja sinulle kuuluvaa minä omistan jo ennestään — ja että sinä omistat kokonaan minut. — Meidän välillämme on jotakin, mitä ei voida koskaan hävittää. Vaikkapa menisit ja antaisit itsesi toiselle — niin etkö tuntisi, että joku osa sinusta kuuluisi minulle — sinä et voisi pyyhkäistä minua pois elämästäsi, vai voisitko —?"
Rose veti äkkiä raskaasti henkeä. Ja hän kohotti päänsä ja tuijotti
Torkildiin sekunnin verran omituisen huumautunein silmin: