Nyt tänä yönä hän tunsi ensi kerran pelkoa, että hän voisi todella menettää Rosen —. Ja hän tiesi, ettei hän kestäisi sitä, ja hänestä tuntui, että hän kykenisi mihin tahansa saadakseen Rosen —. Kaikki keinot olisivat hänelle yhtä hyviä —.
Kulkea odotellen rehellisen, uskollisen lapsuudenystävän lailla — sen hän oli voinut tehdä niin kauan kuin hän uskoi, ettei Rose tiennyt mitä rakkaus oli. Hän oli tottunut edelleenkin näkemään Rosen rouva Wegnerin hiljaisten huoneiden lapsena, pikku tyttönä, joka leikki elämän rantaäyräällä, poimi kaikkea mitä aallot huuhtelivat rantaan, katseli sitä tutkivin, valppain silmin, järjesti ja talletti mieleensä. Torkild luuli, että hän oli rauhallinen, ettei hänessä ollut vielä herännyt kaipuu elää itse — ja että kun se heräisi, niin hän, Torkild, olisi siinä —.
Mutta Rose tiesi, mitä rakkaus oli — uudestaanluoja, uuden luoja, mullistaja. Torkildille se oli luonut uudestaan hänen onnettoman lapsuutensa viehättäväksi saduksi. Rose kaipasi sitä luomaan hänelle uuden maailman. Niinpä niin — hänen täytyi kai kaivata sitä. Hän oli saanut elää lapsuutensa ansarissa, nuoruutensa hän oli saanut raataa työssä, joka kiihoitti hänen hermojaan antamatta hänen tarmolleen tilaisuutta purkautua, ja tie oli suljettu häneltä siihen työhön, jossa hän voisi käyttää ruumistaan ja omia aivojaan, hänellä oli odotettavissa vain yksi, joka saattoi täyttää hänet tietoisuudella siitä, että hän eli — eli jokaisella olemuksensa kuidulla ja säikeellä, jokainen kyky jännitettynä yhtä päämäärää kohti, jonka vuoksi maksoi vaivan taistella, jokainen tunne kohonneena äärimmäiseen tehoonsa —.
Rose kaipasi siis —. Pois hänen luotaan, koska hän oli ollut Rosen elämässä aina — tuossa pienessä hiljaisessa elämässä, joka ei koskaan vedonnut mihinkään Rosen olemuksen käyttämättömiin voimiin. Jonakin päivänä kaipaus ottaisi hänet valtoihinsa — hän saattoi huumautua, niin että nuo kylmät, kirkkaat silmät hämmentyisivät — silloin hän voisi joutua ensimmäisen vastaantulijan saaliiksi. — Tai väsyisi hän omaan kaipaukseensa, joka ei koskaan löytänyt päämääräänsä — ja silloin voisi Torkildista tulla se, jonka hoiviin Rose väsyneenä antautuisi —.
Torkildkin voisi ottaa Rosen yllättämällä —. Niin, hän tiesi, että se voisi tapahtua. — Herra nähköön, pelihän oli täydessä käynnissä heidän välillään. Torkild ei tiennyt, pelasiko hän rehellisesti. Rosessa ei ollut vilppiä. Hänen luottamuksensa Torkildiin oli rajaton. Hän oli sanonut, että kaiken heidän välillään olevan hän oli valmis antamaan pois sen hyväksi, jota hän ei tuntenut. — Torkild — hän tiesi tahtovansa vain yrittää sulkea Rosen hänen omaan pieneen maailmaansa — ja ottaa hänet sinä hetkenä, jolloin hän väsyisi kaipaamaan — kauemmin.
Torkild ei jaksanut maata kauempaa tätä ajatellen. Oli parasta mennä alas ja ottaa joku kirja — hänellä oli täällä kirjoja, koska hän ja Helsing olivat olleet yksin täällä majassa nyt kevätkelin viime sunnuntaipäivinä.
Mutta kun hän palasi ylös kirjoineen, olikin liian kylmä maata lukemassa. Hän kietoutui villapeitteeseen ja koetti nukkua.
Rose makasi nukkumassa alhaalla. — Tänä iltana pimeässä, kun he seisoivat viimeisen mäentöyryn alla ja hän tuki Rosea — aina milloin hän hiihtoretkillä auttoi Rosea ylös — ah, tuo Rosen ihanan, solakan, kiinteän ruumiin lyhyt kosketus —.
Tehdä avoin yritys Rosen yllättämiseksi — siinä oli vain se, että Torkild ei uskaltanut. Hän ei uskaltanut panna vaaraan Rosen luottamusta — sillä juuri tuon hänen luottamuksensa avulla hän aikoi hiipiä Rosen kimppuun —. Se ei ollut parempaa kuin väkivalta —. Se oli vain raukkamaisempaa —. Sillä hän tiesi, tänä yönä hän tiesi niin kamalan varmasti, ettei Rose koskaan tulisi hänen omakseen siksi että hän olisi se, jota hän kaipasi —.
— Toivottavasti ei syntyisi mitään ikävää puhetta siitä, vaikka tulisikin tiedoksi, että he olivat olleet kahden täällä tänä yönä. Lundin ja Helsingin puolesta hän ei pelännyt. Mutta Betzy, Betzy — toivottavasti hän ei tullut. Silla Betzy ei tietenkään voisi pitää kiinni kirsikkasuutaan —.