"Uh ei, siellä oli niin typeriä herroja. Kuulkaas, sanokaas tunnetteko luutnantti Løkkeä, Finn Løkkeä — ajatelkaa, että se mies luulee minun olevan kaistapäisen. Hän oli nähkääs niin hurjasti pihkaantunut minuun koko illan, ja sitten hän tahtoi välttämättä saattaa minut kotiin, ja minä annoin hänelle luvan, miksikäs en olisi suonut sitä pientä iloa poloiselle. Mutta sitten, luvallanne sanoen, hän tahtoi välttämättä suudella minua —."
"Niinpä kai", sanoi Nils Lund. "Sinä soit kai tietysti hänelle senkin pienen ilon!"
"Uh, suus kiinni, poika. On merkillistä, Nils, ettet sinä koskaan voi käsittää, ettei sinun pidä yrittää olla huvittava, se ei sovellu sinun äänellesi. — Ei, minä sanoin hyvin arvokkaasti, että periaatteellisista syistä en suutele herroja, joitten kanssa en ole sinät —." Betzy nauraa helisti itsekin. "Torkild, sinun pitäisi aina kulkea puettuna valkoiseen villapaitaan, sinä et tiedä kuinka kaunis sinä olet siinä. Oi neiti Wegner, sanokaa, että hänen pitää aina olla puettuna valkoisiin — on kerrassaan hauskaa nähdä niin kaunista. — Minä istun sinne sinun viereesi, Torkild, sillä sinä leikkaat leipää niin ihastuttavasti. Nils ja Lorens ne leikkaavat sellaisia möhkäleitä, ettei niistä voi haukatakaan —."
* * * * *
Torkild oli vuokrannut majan yhdessä Lundin, Helsingin ja Fjeldin kanssa. Noilla kolmella muulla se oli ollut jo pari vuotta, ja koko joukko heidän ystäviään, ja ystävättäriään oli siellä vakinaisina vieraina, kun hän tuli mukaan. Ja Betzy-ystävätär hallitsi siellä niinkuin olisi ollut koko majan omistaja. Hän oli jonkinlainen serkku Lorens Helsingille, ja Albert Fjeld oli sitäpaitsi rakastunut häneen korviaan myöten.
Torkild oli tavannut hänet varhain syksyllä, ennenkuin Rose oli tullut kaupunkiin. Ja he olivat tanssineet yhdessä, ja Betzy tanssi loistavasti, ja hän oli heti ilmoittanut pitävänsä Torkildista ja ehdottanut sinuttelua — koska hän sinutteli kaikkia muitakin majan osakkaita.
Torkildkin piti hänestä — oikein paljon tavallaan. Betzy oli kieltämättä sangen lystikäs, ja hän oli heti ensi hetkestä pitäen ottanut Torkildin pulppuavan puheliaisuutensa esineeksi tavalla, joka mairitteli häntä, koska Betzy oli se, jota kaikki muut hakkailivat. Hän oli kaivannut Betzyä, kun tämä äkkiä oli tehnyt itsensä näkymättömäksi — hän oli löytänyt uusia ja parempia metsästysmaita, sanoi Lorens Helsing. Kun sitten Fjeld heti sen jälkeen matkusti Amerikkaan, oli koko hänen ystävättäriensä ja ystäviensä lauma melkein kokonaan lakannut käymästä majalla. Ja todellisuudessa Torkildista olikin mieluisempaa olla siellä vain Lundin ja Helsingin seurassa. Niin, he olivat kaikki kolme yhtä mieltä, että oli oikeastaan varsin hauskaa saada olla rauhassa majalla.
Varsinkin Rosen tultua oli Torkild ollut iloinen siitä, että tuosta humusta oli tullut loppu. Sillä siihen ei Rose kieltämättä olisi lainkaan sopinut. Mutta Lund ja Helsing olivat mukavia poikia; Rose piti heistä, ja he pitivät hänestä, olipa Nils Lund jonkunverran rakastunutkin Roseen, mutta hän kunnioitti Torkildin vanhempia oikeuksia, eikä Torkildille johtunut mieleenkään olla mustasukkainen Lundille. Ja Rose seurasi heitä urhoollisesti suksilla Kikutiin ja Kobberhaugeniin, laski alas mistä hyvänsä silmää räpäyttämättä, heitti kuperkeikkaa ja nauroi omalle mahdottomuudelleen — hänellä oli tuskin ollut suksia jaloissaan ennen, sillä hiihtämistä oli hänen äitinsä pitänyt kovin hengenvaarallisena ja kieltänyt sen ankarasti. Ja toiset nauroivat hänelle ja toruskelivat, mutta eivät ottaneet sitä kovinkaan pahakseen, sillä Rose ei koskaan ruikuttanut eikä ollut vastuksiksi. Heillä neljällä oli ollut oikein hauskaa tämän talven aikana.
Mutta sitten eräänä helmikuun päivänä oli Betzy sukeltanut jälleen esiin, tietysti välttämätön Aagot kintereillään. Ja sitten hän oli ollut tunturilla heidän luonaan melkein joka sunnuntai.
Ensi päivästä alkaen oli hiljainen, selvästitunnettu vastenmielisyys vallinnut molempien nuorten tyttöjen välillä. Se on, Betzy oli aina ylitsevuotavan ystävällinen Rosea kohtaan. Suloinen neiti Wegner, sanoi hän, ja toisinaan hän kutsui tätä myös Roseksi, ikäänkuin epähuomiossa, ja oikaisi sen ja pyysi anteeksi. Ja Rose sanoi, ettei se mitään tehnyt, mutta ei esittänyt sinuttelua. Hän oli huolitellun kohtelias ja huomaavainen Betzyä kohtaan eikä lausunut koskaan Torkildille tai muille, että hän paheksui neiti Helsingiä.