Torkild ja Helsing istuivat portailla ja polttelivat. Tuntikausia he olivat istuneet ääneti — Helsing jalat koukussa leuan alla ja kädet polven ympärillä; Torkild istui niska kuistinpylvästä vasten ja tuijotti valoisalle yötaivaalle, ainoaan suureen tähteen, joka paloi ylhäällä, missä metsänlatvojen yläpuolella oleva valkoinen päärme tiheni hämäräksi vaaleaksi sineksi. — Oli toukokuun ilta, ja he olivat yksin majalla.
"Kuulepas laulurastaita", sanoi Helsing hiljaa. "Nehän käyttäytyvät kuin hullaantuneet tänä yönä —."
Kaikilta tahoilta metsästä kuului lintujen huhuilevia, lavertelevia ja riemuitsevia ääniä. Torkild kumartui eteenpäin ja nojasi leukansa käsiin. — Kunpa voisi heittäytyä pitkäkseen tuohon vihreälle, kostealle, tuoksuvalle nurmelle ja itkeä, itkeä. Koska maailma on niin yliluonnollisen kaunis tänä yönä, että se ikäänkuin koski sydämeen — oi, kunpa voisi itkeä sen pois, kunnes se olisi ohi ja ihminen nousisi ylös keveänä ja vapaana kuin lapsi, joka on saanut itkeä itkunsa loppuun. Tahi — tahi — upottaa puukon rinnan kipeään tuskaan, niin että se saisi vuotaa kuiviin ammottavasta, kuolettavasta haavasta —.
Hän katsoi jälleen ylös ilmaan — majankaton yläpuolella oli ikäänkuin hopeista valoa olisi kasteena tihkunut taivaankannelle.
"Nyt nousee kuu —"
"Niin — sen pitäisi kai huomenna olla täysillään", sanoi Helsing liikahtamatta. "Menisitkö vettä hakemaan —?"
Torkild nousi ja otti sangot kuistilta.
Hän jäi seisomaan hetkeksi pienelle laiturille alhaalla lammen rannalla ja kuunteli veden pienenpientä lirinää hiljaisuudessa, kun se täysinäisistä sangoista sillalle läikkyen norui hiljaa sen lankkujen välitse takaisin lampeen. Se nukkui pois, tippuminen kävi heikommaksi ja heikommaksi — veden loiske ja sinkkisankojen kirahtelu oli ikäänkuin repinyt aukon hiljaisuuteen, mutta nyt se sulkeutui jälleen vähitellen rastaansävelten ja pienten risahtelevien yön äänien tuudittamana.
Lampi oli peilityyni kuvastaen kalpeaa taivasta ja ympärillä olevaa mustaa metsää. Kuusenlatvat piirtyivät ilmaa vasten terävinä kuin keihäät, mutta yö oli niin valoisa, että pajut ja koivut vedenpartaalla häämöttivät harmahtavina metsän tummaa seinää vasten. Ja kuutamo solutti kostean huntunsa yhä pitemmälle ja pitemmälle sitä mukaa kuin sen keltainen kehrä nousi ylemmäksi — louhikkorinne hänen takanaan väikkyi jo sen kalpeassa, epävarmassa valossa.
"Etkö sinä tule herkkätunteiseksi tällaisella ilmalla?" kysyi Helsing, kun Torkild tuli sankoineen. Hän istui portailla niinkuin äskenkin.