"Tulen minä. Niin kai kaikki ihmiset tulevat."
"Minä tulen niin naurettavan herkkätunteiseksi — toisinaan saan sellaisen halun ottaa itseni hengiltä, tiedätkö." Helsing oli hetkisen vaiti. "Tai sitten pitäisi olla joku, johon on hirmuisesti rakastunut. Ja sitten pitäisi olla syvällä, syvällä metsässä. Ja puristaa ja rutistaa hänet ihan kuoliaaksi. Ja sitten olisi tullut loppu minustakin luonnollisesti —"
Torkild kumartui ulospäin kaiteen yli. Ruohikosta alapuolelta lemahti viileä ja kirpeä orastamisen haju.
"Niin", sanoi hän hiljaa. "Niinpä niin. Saa halun johonkin väkivaltaiseen, raakaan — johonkin, mikä voi nylkeä ja viskata pois kaiken tämän hennon ja valoisan, mikä ikäänkuin kiertyy ihmisen ympärille ja takertuu häneen imusäikeillään ja kalvaa tyhjiin —"
Helsing nyökkäsi. Ja he olivat jälleen kauan vaiti. Kunnes Helsing äkkiä huomautti:
"Kuule — meillä ei ole enää perunoita — meidän pitää mennä hakemaan
Myrasta huomenna —"
"Niin kai —"
"Kukahan se on, joka nuotioi tuolla lammen päässä?" virkkoi Helsing hetken perästä.
"Eriksenin pojat ehkä —?"
Nuotio leimahti lammen takaista pimeää seinämää vasten. Ja se loi kirkkaan, punaisen valoviuhkan sysimustaa vedenkalvoa pitkin. Oli kuin yön pimeys olisi tihentynyt tuon räikeän loisteen ympärillä pimentoloukossa. Mutta mäellä majan luona vallitsi kuutamo valaen hopeavaloaan louhikkorinteen ja metsän ja rakennuksen yli.