* * * * *
Sammuneen nuotion savu vaappui vielä sumukatoksen tavoin aamunkirkkaan lammen yllä, kun he lähtivät perunain hakuun.
"Kuulepas käkeä", sanoi Helsing, ja he seisahtuivat kuuntelemaan sen kaukaista helkytystä. "Itäkäkihän on itkukäki."
— "Minä olen kerran poikavekarana ampunut käkeä", sanoi hän jälleen kävelemään lähdettäessä. "Sanotaan, että silloin joutuu itse päättämään päivänsä —"
"Eihän tuo sentään niin vaarallista liene. Vaikka eipä silti että minä tahtoisin ampua käkeä, mutta —"
"Meidän kotipuolessamme oli paljon taikauskoa", virkkoi Helsing jälleen. "Muistan, kun pienenä ollessani kerran seisoin pihalla ja osoitin vesikaarta. Silloin karjakko sanoi minulle, ettei saa tehdä niin, sillä silloin joku lintu vuotaa verensä kuiviin ja kuole — mahtoikohan se muuten olla juuri käki —"
"Sitä minä en ole ennen kuullut."
"Etkö! Se sama karjapiika kertoi, että juhannusyönä tulee joku ja taittaa latvat kaikista puista — tiedäthän, etteivät ne kasva enää juhannuksen jälkeen. Jos istui sinä yönä pihlajan alle, sai nähdä kuka se oli — mutta ne, jotka tekivät niin, tulivat sekapäisiksi, niin kamalaa se oli. Minä mietin monena vuonna, että tekisin sen. Mutta Ingeborg makasi peiton alla koko juhannusyön. Minä olin karjamajallamme kerran eräänä juhannusyönä rengin kanssa. Ja hänen täytyi maata Ingeborgin vieressä koko yö, kun tämä niin pelkäsi, sanoi renki —"
He naurahtivat molemmat.
Mäenrinteillä oli vielä mustia lumikinoksia, ja sammalen alta tirskui vettä. Maanpinta metsissä oli limaista ja kuivien oksien väliin kutoutuneen hienon verkon peittämää. Alhaalla keltaisissa rämeiköissä seisoivat koivut vielä harmaina ja alastomina juuret happamassa kylmässä vedessä, mutta missä ne olivat tarrautuneet kiinni vuoren rinteeseen, missä aurinko paahtoi kalliota, siellä ne olivat vaaleanvihreitä kirkkaista, kiiltävistä hiirenkorvista.